Hyvää Maailman mielenterveyspäivää!

 Tänään 10.10.2020 on merkittävä päivä. Kyllä, tänään avataan Vuokatin ensilumenlatu ja hirvenmehtuu alkaa, mutta tänään on vielä vähän näitäkin merkittäviä tapahtumia tärkeämpi päivä.

Tänään on Maailman mielenterveyspäivä.

Miksi moinen edes on olemassa ja mitä sillä haetaan? Mitä edes on mielenterveys ja miksi minä kirjoitan aiheesta? 

YK:n sivuilla kerrotaan, että Maailman terveysjärjestö WHO:n jokavuotisen ja kansainvälisen mielenterveyspäivän tavoitteena on lisätä tietoisuutta mielenterveysongelmien laajasta kirjosta ja tukea WHO:n tuottamien materiaalien ja avustusten kautta paikallisia kampanjoita mielenterveyden edistämiseksi. Lisäksi MIELI Suomen mielenterveys ry kertoo tämän vuoden teemaksi kuuntelemisen.

Mielenterveyden määritelmä onkin sitten vähän hankalampi kasattava. Itse määrittelisin terveen mielen psyyken tilaksi, jossa ihmisen kokemus itsestään ja ympäröivästä maailmasta on lähellä totuudenmukaista, ihminen voi hyvin, nauttii elämästään  ja pystyy suhtautumaan elämäänsä pääasiassa positiivisesti. 

Kaikilla on mielenterveyttä, olipa tilanne sitten mikä tahansa. Mielenterveyden kanssa voi olla vaikeitakin ongelmia, mutta siitä ei pääse kokonaan eroon.

Minä kirjoitan aiheesta, koska mieli, niin kuin fyysinen kehokin voi sairastua. Lisäksi minulla on omakohtaista kokemusta siitä, kuinka mielenterveyttä ja terveyttä ylipäänsä osaa arvostaa vasta siinä vaiheessa, kun aiheen kanssa on ongelmia. Minä kirjoitan, koska olisin nuorempana itse kaivannut vastaavaa vertaistukea, ja toivon, että joku löytäisi sitä minun teksteistäni.



Vihreä on MIELI Suomen mielenterveys ry:n tunnusväri.

Oma kokemukseni on, että mielenterveysongelmat voivat olla paljon kipeämpiä kuin fyysiset sairaudet tai vammat. Voin omalla kohdallani kertoa kokemuksia ahdistuksesta, pakko-oireista ja masennuksesta, ja voin kertoa, että vaikeimpina hetkinäni olisin ollut valmis tekemään kauppaa vaikka raajoistani, jos se olisi oloani helpottanut.

Sen lisäksi, että mielenterveysongelmat tuottavat suunnatonta kipua, mielenterveytensä puolesta kamppailevilla on lieveilmiönä muitakin haasteita. Mielenterveysongelmia nimittäin vähätellään, eikä se edes ole mitenkään harvinaista. “Ei sinulla mikään ole, piristy nyt.” “Ei tässä ole mitään hätää, lopeta se murehtiminen.” “Miten niin masentaa, sinullahan on kaikki hyvin!” “Minä en nyt kyllä ymmärrä, miksi sinä murehdit turhasta.” Nämä ovat niitä kommentteja, joita ahdistuneet ja masentuneet hyvin helposti kuulevat, jos avautuvat ongelmistaan. On ihan ok, jos ei ymmärrä tai tiedä, mitä esimerkiksi masennus tarkoittaa käytännössä, mutta on täydellisen perseestä, jos ei edes yritä ymmärtää ja koittaa väheksyä toisen mielenterveysongelmia. Eihän kukaan sano ripulista kärsivälle, että et vaan pasko housuusi, niin mitään ongelmaa ei ole. Tai en ole astmaatikkona kuullut kenenkään koskaan sanovan minulle, että hengität vaan, ei se ole niin vaikeaa! Mielenterveysongelmat ovat sairauksia siinä missä fyysisetkin sairaudet,  eikä niitä sovi vähätellä.

Toinen haaste, osittain edellisestä johtuen on häpeä ja leimatuksi tulemisen pelko. Itse muistan olleeni yläasteella hirveän ahdistunut ja pelkäsin tulevani hulluksi, mutta myös peloissani, että joku toinen oppilas saisi tietää asiasta. Minä keksin vaikka minkälaisia valheita selittääkseni, miksi olin kerran viikossa viimeisen tunnin pois koulusta. Ei, minä en ollut fysioterapiassa, lääkärissä, hammaslääkärissä enkä myöskään parturissa. Minä tapasin psykiatrista sairaanhoitajaa. Luokanvalvojani toki tiesi, missä minä olin, ja suhtautui asiaan ihanan asiallisesti. Minulla kuitenkin kesti vuoden, ennen kuin minä sain sanottua edes ystävilleni, missä minä kävin. Minä pelkäsin, että minut leimataan hulluksi koko koulun edessä. Minä en olisi jaksanut sellaista, minä olin muutenkin jo ihan riittävän hajalla.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin minä tiedän, ettei ole olemassa sellaista lääketieteellistä määritelmää kuin hullu. On ihmisiä, joilla on erilaisia vaikeuksia elämässään ja jotka reagoivat niihin tavoilla, jotka voivat äkkiseltään tuntua järjettömiltä, mutta mitään hulluutta ei käsitteenä ole (enää) olemassa.

Häpeästä haluan sanoa vielä sen verran, että häpeä harvoin kysyy järkevää syytä, mutta siitä huolimatta niitä asioita, joihin itse ei voi vaikuttaa, ei tarvitse hävetä. Kukaan ei valitse sairastua mielen sairauksiin. Jos et voinut vaikuttaa kohtaloosi, jätä häpeän taakka harteiltasi (jos suinkin voit).

Mielenterveysongelmista puhuminen ei ole helppoa edellä mainituista syistä ja varsinkin kun jokaisella kyseisistä ongelmista kärsivällä on varmasti ylikorostuneesti mielessä, että kaikki eivät ymmärrä tai halua ymmärtää sairastuneen tunteita ja näkökulmaa asioihin. Puhuminen ja kirjoittaminen ovat kuitenkin ainoita keinoja kertoa omista tunteistaan ja saada niille hyväksyntää. Toivonkin, että jokainen korvat omistava (tai muuten kuuntelemiseen kykenevä) ihminen ymmärtäisikin, millainen luottamuksenosoitus mielenterveysongelmista kertominen on. Näinkin arasta aiheesta avautuva ihminen toivoo tulevansa edelleen nähdyksi kokonaisena ihmisenä, joka on muutakin kuin ongelmansa. Hän toivoo, että hänet otetaan vakavasti, hänen ei käsketä vaieta, hänen ongelmiaan ei hyssytellä eikä myöskään kauhistella. Hän toivoo empatiaa, lohtua ja vakautta kuuntelevalta ihmiseltä. Kertoessaan mielenterveysongelmistaan ihminen käy läpi valtavaa tunnemyrskyä, eikä hän jaksa ottaa vastaan toiselta mitään negatiivisia tunteita. Se, että joku kuuntelee häntä empaattisesti, voi olla hänelle elintärkeää.

Hyvinä kohtaamisina aiheen tiimoilta ovat jääneet ne, joissa ei olla kauhisteltu asiaa, vaan otettu elämä vastaan sellaisena kuin se on. Asian käsittelyn jälkeen on palattu normaaliin elämään, ja minulle on jäänyt tunne, että toinen tietää, miltä minusta tuntuu, ja minä voin milloin tahansa palata aiheeseen, jos minulla on ongelmia, mutta ennen seuraavaa vollotustuokiota voidaan käydä vaikka hiihtämässä välillä. Haluankin kiittää kaikkia tukenani olleita ja olevia, kuuntelunne on kullanarvoista.

Haluan sanoa kaikille mielenterveysongelmista kärsiville, että olkaa itsestänne ylpeitä. Vaikeudet elämässä ja mielessä eivät ole heikkous, vaan niiden kanssa eläminen on suuri vahvuus. Elämä voi olla toistuvaa marssia läpi helvetin, mutta sinussa on kaikki tarvittavat voimat selviytyä jokaisesta reissusta, ja toivottavasti pystyt jonakin päivänä nauttimaan matkasta.

Haluan myös rohkaista jokaista murheellista: puhu, jaa murheesi, jos sinulla suinkin on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voit luottamuksella puhua. Jos sinusta tuntuu, että tarvitset apua ongelmiisi, hae sitä, niin monta kertaa, että saat sitä. Sinä olet kaiken avun arvoinen.

Minä olen nyt sanottavani aiheesta sanonut. Toivotan kaikille hyvää kansainvälistä mielenterveyspäivää, ja viestitän vielä: puhu, minä kuuntelen.