Mukavuusalueen ulkopuolella

Mietin aiheesta kirjoittamista jo ennen ampumahiihdon MM-kisoja, mutta kisat ja niistä uutisointi nostivat aiheen mieleeni entistä voimakkaammin. Ajattelin avata mustan täplän tuijottamisen kiehtovaa  ja raivostuttavaa maailmaa myös niille, jotka eivät käytä aikaansa tekemällä niin. Tarkastelen aihetta ampumahiihdon, pienoiskiväärin ja diopteritähtäimen näkökulmasta ja tahdon huomauttaa, etten ole koskaan ollut ammunnassa erityisen lahjakas. Joku asiassa pätevämpi voisi osata muotoilla asian vielä paremmin. Alkuun haluan selittää erään teknisen yksityiskohdan: Diopteritähtäin eli reikätähtäin on tähtäinjärjestelmä, jossa on kaksi tähtäintä: takatähtäin, jossa olevaan reikään ampuja katsoo, ja etutähtäin, joka on piipun pään yläpuolella. Etutähtäimessä on iso pyöreä aukko, jonka keskelle on ripustettu pienempi reikä. (Kuva alla.) Tähtäin ei suurenna kuten kiikari, siinä ei ole lainkaan linssiä. Osuminen perustuu tähtäimien asettamiseen kohdakkain. Etutähtäin läheltä katsott

Feministi on vaikea sana. Siksi, että sille on niin monta määritelmää. Jonkun mielestä feminismi ja feministi (Nisti, hihihii) ajavat tasa-arvoa sukupuolten välille, toisen mielestä pelkästään naisten oikeuksia, ja joku on jopa sitä mieltä, että feminismin ainoa tarkoitus on sortaa miehiä. Minä en tiedä, olenko minä feministi, riippuu varmaan siitä, keneltä kysyy, mutta minä olen kaikenlaisen tasa-arvon kannalla. Ja minun mielestä sillä saralla on paljon tehtävää. Sillä on ihan perseestä olla tyttö. Minä ymmärsin vasta aikuisena (no se se vasta vaikea käsite onkin) miksi inhoan sitä, että olen tyttö, mutta minä olen kokenut niin nuoresta asti. Ongelma ei pääasiallisesti fysiikassa (siinäkin on omat ongelmansa) vaan siinä, mitä merkitsee olla tyttö tai nainen meidän kulttuurissamme. Kirjoitin aiemmin ja mainitsen varmaan joka välissä liiasta kiltteydestä. Juuri siksi minä olen aina inhonnut olla tyttö. Minut kasvatettiin mielestäni oikein hyvin, ei ollut tyttöjen ja poikien vä

Pelkäsitkö lapsena jotakin, tai onko sinulla edelleen joku fobia? Minä pelkäsin lapsena hysteerisesti kärpässieniä (älkää edes kysykö) ja edelleen syksyn ensimmäinen kärpässieni vetää posket turraksi. (Kyllä minä jo pärjään niiden kanssa, toisin kuin lapsena. Äiti sanoo epäilleensä minun mielenterveyttäni ensimmäisen kerran siinä vaiheessa, kun olin väittänyt sienten juoksevan perässä. Minua ei kuulemma lohduttanut, vaikka äiti oli sanonut, että eivät ne voi juosta, niillä on vain yksi jalka.) Mutta sienistä asiaan. Minä en turhaan herättänyt sinun mielessäsi kuvaa pahimmista peloistasi (tai minusta juoksemassa itkien sieniä karkuun), vaan minä halusin kuvailla ahdistusta ja miltä se tuntuu. Jokainen varmasti kuvailee ahdistusta omalla tavallaan, vaan minusta se tuntuu pahimmillaan samalta kuin pahimman pelon kohtaaminen: se on suunnaton hätä ja kauhu, kurkkua kuristaa, vatsaa vääntää, sydän hakkaa, jalat menevät turraksi, tuntuu kuin olisikin yhtäkkiä hyvin pieni ja heikko j