Ahdistus

Pelkäsitkö lapsena jotakin, tai onko sinulla edelleen joku fobia? Minä pelkäsin lapsena hysteerisesti kärpässieniä (älkää edes kysykö) ja edelleen syksyn ensimmäinen kärpässieni vetää posket turraksi. (Kyllä minä jo pärjään niiden kanssa, toisin kuin lapsena. Äiti sanoo epäilleensä minun mielenterveyttäni ensimmäisen kerran siinä vaiheessa, kun olin väittänyt sienten juoksevan perässä. Minua ei kuulemma lohduttanut, vaikka äiti oli sanonut, että eivät ne voi juosta, niillä on vain yksi jalka.)

Mutta sienistä asiaan. Minä en turhaan herättänyt sinun mielessäsi kuvaa pahimmista peloistasi (tai minusta juoksemassa itkien sieniä karkuun), vaan minä halusin kuvailla ahdistusta ja miltä se tuntuu. Jokainen varmasti kuvailee ahdistusta omalla tavallaan, vaan minusta se tuntuu pahimmillaan samalta kuin pahimman pelon kohtaaminen: se on suunnaton hätä ja kauhu, kurkkua kuristaa, vatsaa vääntää, sydän hakkaa, jalat menevät turraksi, tuntuu kuin olisikin yhtäkkiä hyvin pieni ja heikko ja ympäröivän maailman ilmanpaine olisi yhtäkkiä nelinkertaistunut. Eikä sille välttämättä löydy mitään syytä. Sitä ei voi juosta karkuun.


Minä luulen, että lähes jokainen kyllä tietää, miltä ahdistus tuntuu, mutta minusta oli tärkeää kuitenkin määritellä, mistä puhun, ja kertoa, että kyseisellä tunteella on myös fyysinen puoli. Ahdistus ei ole mikään mielensä pahoittaneen prinsessan paha mieli, vaan tunne, jolla on tarkoitus, mutta joka pitkittyessään luetaan sairaudeksi ja aiheuttaa valtavaa kärsimystä.



Ahdistus ilmenee kurkkua kuristavan kauhun lisäksi myös muilla tavoin. Se on päivästä toiseen jatkuva levoton tunne jossain vatsan ja kurkun välillä, se on jatkuva pelko siitä, että jotain pahaa tapahtuu hetkenä minä hyvänsä ja se on loputon lista huolia. Ahdistuneena pienetkin murheet saavat suunnattomat mittasuhteet. Sami sanoo aina välillä: “Iitu, sinusta tulisi hirmu hyvä suurtalouskokki. Sinä osaat tehdä kärpäsestä härkäsen.” Sitten hän muistuttaa minua, että jos pohdinta päässäni alkaa sanoilla “entä jos”, se tuskin on kovin todennäköisesti toteutuva skenaario.

Mielestäni ahdistusta on helpompi ymmärtää, kun muistaa, että se on jäänne esihistoriallisilta ajoilta. Mietippä kahta kivikauden ihmistä eksyneenä savannilla heinikkoon. Toinen kärsii kurkkua kuristavasta ahdistuksesta, reagoi jokaiseen rasahdukseen ja tarkkailee hädissään ympäristöään. Toinen miettii, että onpa kaunis päivä, ja sievä kukka, voikohan sen syödä? 
Sillä välin, kun huoleton kaveri ensin kärsii kamalista kivuista syötyään jotain myrkyllistä ja joutuu sen jälkeen leijonien raatelemaksi, ahdistunut tyyppi selvisi, kun hänen aivonsa reagoivat kaikkiin ympäristössä esiintyviin uhkiin ja sivuuttivat merkityksettömät seikat, kuten kauniin päivän. Harmi, että meidän kivikautiset aivomme toimivat ahdistuneena edelleen samalla tavalla, vaikka läheskään kaikki meidän elinympäristössämme esiintyvät uhat eivät ole hengenvaarallisia, ja monesti meille tekisi todella hyvää huomata ympäristöstämme myös niitä kauniita ja iloa tuottavia asioita.



Vaikka ahdistus on pitemmän päälle kammottava kärsimysnäytelmä, sillä on tehtävä. Vuosikaudet minä inhosin tuota oloa ja ainoa toiveeni oli päästä siitä eroon, mutta viime vuosina minä olen (terapian avulla, suosittelen kaikille) huomannut, että ahdistus kertoo siitä, että joku tunne tai tarve on jäänyt huomaamatta. Että minä olen toiminut jossain väärin itseäni kohtaan, jokin tarve ei täyty. Aivan kuin ahdistus varoitti savannille eksynyttä vaarasta, minua ahdistus varoittaa itseni laiminlyönnistä. 
Esimerkiksi yläasteella minua ahdisti hirvittävästi, mutta minulla ei ollut minkäänlaisia työkaluja miettiä, mistä se johtuu. Jälkeenpäin olen huomannut, että kun minut jätettiin kaveripiirin ulkopuolelle, minä olin pelon ja häpeän lisäksi loukkaantunut ja vihainen, mutta koska minä olin ihan liian kiltti, minä hautasin vihan tunteen jonnekin syvälle sisääni, koska eihän nyt semmoista saa tuntea, hyi kamala! (Saa ja pitää, ilmaisussa tietysti pitää olla tietty kontrolli.)
Mutta se vihan tunne kaihersi minua. Sen myötä minä olin hylännyt tarpeen puolustautua ja puolustaa itseäni, pitää huolta omista rajoistani ja siitä miten minua voi kohdella. Minun mielestäni läheisten ihmisten puolesta kuului uhrautua, ja tärkeät ihmiset saivat kohdella minua miten vaan, pitäähän sitä joustaa. Niissä tilanteissa, missä ihmisen rajoja loukataan noinkin räikeästi, ei pidä joustaa tuumaakaan, vaan arvostaa itseään sen verran, että lähtee vaikka pois tilanteesta, jos ei muuta keksi. Olisin päässyt niin paljon helpommalla, jos olisin ymmärtänyt tämän jo kymmenen vuotta sitten, mutta onneksi edes nyt. Joskus mietin, mitä minulle olisi tapahtunut, jos olisin päätynyt vaikkapa väkivaltaiseen parisuhteeseen?


Jokaisella on varmasti omat syynsä ahdistukselle, ja niitä voi olla todella vaikea hahmottaa. Sillä välin, kun tuntuu ettei tästä koskaan selviä ja elämä on ikuista murhetta ja aina tapahtuu vain pahoja asioita, kaipaa todella jotakin joka helpottaa edes vähän. Tässä omat suosikkini:

  • Käperry jonkun hyvän tyypin kainaloon ja itke sydämesi kyllyydestä. Kun sinusta tuntuu, että olet itkenyt riittävästi, pyyhi räkä poskiltasi, hengitä rauhassa pari kertaa syvään ja kerro murheistasi. Ne pienenevät jakamalla, ja toinen osaa eri tavalla arvioida, kannattaako asiaa murehtia, vai liioitteliko ahdistus huolta.

  • Mene ulos liikkumaan. Oma suosikkini on kahden tunnin rauhallinen hiihtolenkki, ensimmäisen tunnin voi käyttää vollottamiseen ja toisen rakentavampaan mietiskelyyn. Liikunta lisää verenkiertoa myös aivoissa eikä raitis ilmakaan tee pahaa.

  • Tee jotakin, mihin uppoudut ihan täysin. Piirrä, kirjoita, lue, pelaa tietokonepelejä, tanssi, laula, soita soittimia, mikä ikinä onkaan sinun juttusi. 

Näillä asioilla olo voi hetkeksi helpottaa, mutta ahdistuksen aiheuttaja ei valitettavasti katoa näin helposti. (Tai jos katoaa, olen äärimmäisen kateellinen.) Se vaatii itsetutkiskelua, ja suosittelen avuksi ammattilaisia. Myös aiheeseen liittyvä kirjallisuus ja internetin sivut (Esim. Hidasta elämää) ovat avuksi. Päiväkirjan kirjoittaminen on hyvä keino jäsennellä ajatuksia. 

Jos mikään ei auta ja olo on sietämätön, kannattaa muistaa, että ahdistukseen on olemassa myös lääkkeitä, sillä jatkuva ahdistus lasketaan sairaudeksi. Itse söin lääkkeitä seitsemän vuotta, enkä huomannut sivuvaikutuksia, muita kun sen, että minua pelotti vähemmän, ahdisti vähemmän ja arjesta suoriutuminen oli helpompaa. Minä en voi luvata, että kaikki selviää ilman sivuvaikutuksia, sillä tiedän heitäkin, jotka ovat niistä kärsineet, mutta loputtoman tuskastuneessa tilassa suosittelen punnitsemaan, kumpi olisi pahempi, se olo vai sivuvaikutukset. Jokainen päättäköön itse keskusteltuaan asiasta lääkärin kanssa.

Tahdon vielä sanoa, että jos sinua ahdistaa, et ole asian kanssa yksin, meitä on enemmän kuin uskotkaan. Sinä et tule kärsimään pahasta olosta ikuisesti, sinulla on kaikki avaimet oppia käsittelemään ahdistusta. Sinun ei tarvitse vähätellä tuntemuksiasi, sinulla on kaikki oikeus olla ahdistunut. Sinun ei tarvitse hävetä itseäsi, sinä et ole mitenkään epäonnistunut, vaan vahva, rohkea, ihana ja kallisarvoinen ihminen, joka on kohdannut elämässään vaikeuksia, mutta joka on luotu selviämään niistä. Usko pois.

Asioilla on tapana järjestyä. Tai kuten Sami aina sanoo: “Astioilla on tapana järjestäytyä.” Loppuun vielä piristävä kuva ankkaperheestä menossa uimaan:


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ammunnan vaikeudesta ja viehätyksestä

Vale, emävale, ajatus

Pyöröovi ja reset-nappula