Pyöröovi ja reset-nappula

 Kevät on tietynlaista muutoksen aikaa. Lumi sulaa, talvi katoaa ja koiranpaskan hajun jälkeen koittaa kesä. Kevät on minulle henkilökohtaisesti toisellakin tavalla muutoksen aikaa. Kevät on ikään kuin elämän pyöröovi, josta lappaa asioita ja ihmisiä sisään ja ulos yllättävässä ja monesti hieman kaoottisessa järjestyksessä. 

Tänä vuonna kevään myötä ovesta ilmestyi suuri oivallus. En oikein tiedä, kuinka sitä sanoin kuvailisin, joten yritän selittää, kuinka tähän pisteeseen päädyin.

Kun katson elämääni elämää taakse päin, näen matkani käännekohdat ja kompastuskivet selvästi. Koen, että minulla ei ole monestikaan ollut mahdollisuuksia vaikuttaa tapahtumiin tai kuinka niihin reagoin ja niistä selviän. Minä olen selvinnyt, sinnitellyt ja mennyt eteenpäin niillä neuvoilla ja tiedoilla, joita minuun oli koodattu ja jotka olin elämäni aikana mukaan kerännyt. Häiritsevää näin jälki käteen on ollut huomata juuri se, että minä olen toistanut omia kaavojani, niin kuin ihmiset yleensäkin, ymmärtämättä, että voisin toimia toisin.

Minusta tuntuu, että minä olen koko elämänkaareni halki kulkenut kohti tätä hetkeä ja oivallusta. Minun ei ole tarkoitus olla dramaattinen, koska elämä fantastisuudestaan huolimatta harvoin sellaista on, mutta minä näen, kuinka jokainen vaikea hetki elämässäni on ohjannut minua kohti tätä hetkeä, jokainen kerta, kun olen hakannut päätäni seinään on kypsyttänyt minua kohti tätä päätöstä. 

Minä oivalsin sen, että minä voin toimia toisin. Minä voin kehittyä ja oppia olemaan melkein ihan mitä vaan haluan. Minä voin ikään kuin painaa reset-nappulaa, hylätä alkuperäisasetukset ja määritellä itse, millaisia asetuksia valitsen ottaa käyttöön.

Tämä varmaan kuulostaa yksinkertaiselta ja suorastaan hölmöltä oivaltaa jotakin tällaista, mutta minusta tuntuu kuin olisin kokenut valaistumisen. Mistään tyhjästä se ei kuitenkaan ilmestynyt, vaan vaati kypsyäkseen sellaista ahdistusta, ettei minulla ollut enää vaihtoehtoja. Ihminen (tai ainakaan minä) ei muutu, ennen kuin on pakko.

Tämä on myös pelottava hetki. Minä pystyn näkemään, kuinka paljon parempaa minun elämäni voisi olla, joten epäonnistuminen pelottaa. Entä jos minä en pystykään muuttamaan mitään? Tämä pelottaa erityisesti, koska koen, että olin samanlaisessa tilanteessa 14-vuotiaana. Tosin minäkin ymmärrän, että 14-vuotiaalla minulla ei ollut mitään jakoja katsoa elämää tai itseään asian vaatimalla laajuudella, mistään muutoksesta puhumattakaan. Uskon painivani nykyään aivan eri sarjassa.

Mitäkö minä sitten haluan elämässäni ja itsessäni muuttaa? Olen jo työntänyt elämän pyöröoveen pyörimään seuraavat asiat:

Minä en halua enää olla itseni suhteen niin ehdoton. Minä haluan olla joustava ja kyetä suhtautumaan elämään, muutoksiin, omiin ajatuksiini ja kaikkeen avoimemmin, joustavammin ja sallivammin. Siihen vaaditaan tietysti seuraavaa:

Minä en jaksa enää pelätä kaikkea ja murehtia KAIKKEA läpi. En jaksa enää, varsinkaan, kun pelkäämisestä ei ole mitään hyötyä. Haluan nähdä muutokset, vaihtoehdot ja epävarmuudet mahdollisuuksina. Tästä päästään seuraavaan kohtaan:

Minä haluan olla itsevarmempi ja luottaa itseeni. Minä haluan kyetä heittäytymään, nauttimaan ja ihan vaan elämään enemmän. Minä haluan luottaa siihen, että sekä hyvinä että pahoina päivinä minä olen itseni puolella ja pidän itseni turvassa. Haluan, että se on sellainen automaatio, jota ei tarvitse edes miettiä. Siihen tarvitaan toiseksi viimeistä kohtaa:

Minä haluan oppia pitämään rajani. Toisissa tilanteissa minä olen siinä oikein hyvä, ja toisissa auttamattoman huono. Minä ajattelen edelleen näennäisesti liikaa muita, mutta petaan sillä itselleni valheellista turvallisuutta, joka kostautuu minulle itselleni. Oppiakseni tämän minun täytyy oppia viimeinen asia:

Minä haluan kyetä olemaan vihainen, tuntemaan vihan tunnetta myös minulle tärkeitä ihmisiä kohtaan ja myös näyttää sen jollakin sopivalla ja rakentavalla tavalla. Minä olen niellyt sellaiset määrät vihaa, että minä olen aivan täynnä ja kyllästynyt. Viha tunteena on välttämättömyys ja osa ihmisyyttä, enkä minä jaksa kieltää sitä itseltäni enää. Minä olen pelännyt tulevani hylätyksi, jos olen vihainen, mutta kuten mainittu, minä en jaksa enää pelätä ja haluan luottaa itseeni. Itse minä kuitenkin olen se, joka minut jokaisesta suosta tulee jatkossakin raahaamaan ylös.

Asiat ei mene aina suunnitelmien mukaan. Asenne ratkaisee!

Olisi naiivia kuvitella, että ahdistus noin vain loppuisi ja elämästä tulisi pelkästään helppoa päivänpaistetta. Minä joudun tekemään paljon töitä sen eteen, että nämä asiat tosiaan poistuvat elämästäni eivätkä vain pelleile sen pyöröoven kanssa. Eikä elämä tule koskaan olemaan pelkästään helppoa ja kivaa teinpä minä mitä tahansa, vaan joudun myös hyväksymään sen tosiasian, että ahdistus ei koskaan tule täysin katoamaan, se on minun tapani reagoida elämään. Ja vaikka minulla on hieno visio kaikesta, mitä haluan oppia, joudun luultavasti opettelemaan niitä asioita loppuelämäni.

Vaikka mainitsin olevani peloissani, minä olen myös innoissani, riemuissani, helpottunut ja luottavainen. Minua on ahdistanut elämäni aikana hyvin paljon, ja vaikka se taustalla on monessa kohtaa minusta riippumattomia tapahtumia, minun oma toimintani ja suhtautumiseni on ollut kaikista suurin vaikuttava tekijä. Yrittäessäni paikata vajavaisuuksiani ja heikkouksiani olen luonut hyvin ahdistavia tilanteita myös itse. Toisaalta se turhauttaa, mutta toisaalta se on aivan mahtavaa: jos kaikki on kiinni minusta, niin kuka voi muuttaa koko tilanteen? No minä!

Olen innoissani tästä keväästä, vaikka naamasta ei aina uskoisi.

Carl Jungin sanoin:

“I am not what happened to me. I am what I choose to become.”

Aurinkoista kevättä ihmiset!