Minä
Itsestään on vaikea kirjoittaa. Kuinka löytää juuri oikeat sanat omalle itselle? Minunhan se pitäisi tietää, ei minua kukaan todennäköisesti paremmin tunne.
Sanojen vajavaisesta luonteesta huolimatta minä kerron:
Minä olen Iitu. Oikealta nimeltäni Iida, mutta aina ollut Iitu. Minä olen 23-vuotias ampumahiihtäjä, sydämeltäni kestävyysurheilija ja sielultani oikeudenmukainen, empaattinen, itsepäinen ja toisinaan aika hajalla. Vakavan urheiluriippuvuuden lisäksi minä nimittäin kärsin psyykkisestä ahdistuksesta, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän.
Olen asunut koko ikäni Sotkamossa, käynyt Sotkamon Urheilulukion ja viihtynyt täällä hyvin sen jälkeenkin. Asun yhdessä avomieheni Samin kanssa ja elätän itseni tekemällä kaikenlaisia satunnaisia hommia ja vetoamalla äitini hyvään sydämeen, kun jääkaappi käy liian tyhjäksi. Jos en urheilisi, käyttäisin vapaa-aikani suklaan syömiseen ja ankkojen hoitoon. Minulla ei ole ankkoja, vielä, koska vuokrasopimus kieltää lemmikit. Olen kyllä sitä mieltä, että ne voisi laskea perheenjäseniksi.
Minä olen urheillut lähes koko ikäni. Ihan vauvana keskityin syömiseen (edelleen yksi suurista intohimoistani) ja puklaamiseen (pyrin nykyään välttämään), mutta heti, kun jalat alkoivat kantaa, minä lähdin innoissani liikkeelle.
Lapsena minä hiihdin ja yleisurheilin, ja suurin haaveeni oli jonain päivänä juosta Olympialaisissa. Minusta olisi varmaan tullut ihan kelvollinen juoksijakin, mutta juoksussa oli yksi ongelma: kentällä ei ole yhtään ylämäkeä. Ja ylämäissä on koko homman suola.
Ollessani viidennellä luokalla äitini keksi ehdottaa ampumahiihdon kokeilemista, löytyihän meiltä jo valmiiksi asekin, isän vanha Sako. Lajikokeilu oli sen verran innostava, että tasan kuukausi ensimmäisistä harjoituksista laitoin lapun rintaan ja tälläsin mononi lähtöviivalle. Kisa oli harjoitusmääriin nähden menestys, ammuin sakot 1+5 ja olin toinen. (Ja meitä oli enemmän kuin kaksi. Meitä oli kolme.)
En minä heti valinnut olevani pelkästään ampumahiihtäjä, minä suunnistin, juoksin ja hiihdin vuodenajan mukaan. En ollut lajivalinnasta ihan varma edes hakiessani urheilulukioon, enkä tiedä olenko vieläkään. Ylämäet ovat edelleen kaiken suola.
Minulla on kolmekymmentä SM-mitalia ampumahiihdosta, ampumajuoksusta ja rulla-ampumahiihdoista nuorten sarjoista, suurin osa henkilökohtaisilta matkoilta. Se kuulostaa hienolta, mutta urheilijoille tyypilliseen tapaan olen hieman tyytymätön. Urheilun lisäksi minä valitettavasti olen myös erittäin lahjakas sairastamaan, ja flunssien, mahatautien, mykoplasmojen ja kaiken muun telakalla olon takia olen missannut niin monta mahdollisuutta, että tekisi mieli kiljua ääneen. Astmasta puhumattakaan. Minulla on ns. norjalaisastman sijaan ihan oikea astma, joka hyvästä hoitotasapainosta huolimatta oireilee varsinkin kostealla kelillä.
Aikuisten sarjassa paras sijoitukseni SM-kisoissa on viides keväältä 2019, pikamatkalta. Kesän SM-ampumajuoksuissa sivusin samaa sijoitusta kahdesti. Siitä huolimatta, että kummatkin kilpailut sattuivat sellaiseen saumaan, jossa en kyennyt suoriutumaan läheskään huippukuntoni mukaisesti, olen tyytyväinen. Koen, että minulla on vielä paljon mahdollisuuksia pystyä parempaan, ja toisaalta koen, että ei urheilussa edes ole kyse huippukunnosta, vaan siitä mihin pystyy juuri silloin, kun olosuhteet eivät ole otolliset.
Tavoitteenani urheilun suhteen on repiä itsestäni kaikki irti ja katsoa, mihin se riittää. Tehdä joku päivä niin hyvä suoritus, että voin olla varma, etten pysty enää parempaan. Uskon, että se on paljon paljon parempi kuin nykyinen suoritustaso, miten paljon, sen aika näyttää.
Miksi ihmeessä minä sitten haluan rääkätä itseäni, repiä jo riekaleisia keuhkojani rikki pakkasessa, hakata menemään kunnes kaikkia lihaksia hapottaa ja tekisi mieli oksentaa? Joskus räntäsateessa kaahlatessani mietin itse samaa. Ei ole olemassa yhtä ainoaa syytä, mikä motivoisi jatkamaan matkaa. Yksi mielikuva kuitenkin on niin kamala, että teen kaikkeni välttääkseni sen toteutumisen. Olisiko mikään hirveämpää, kuin vanhana miettiä, mihin olisin pystynyt, jos olisin vielä kerran yrittänyt?
Sitten se toinen puoli elämästä. En ole puhunut tästä paljoa, mutta viimeiset kymmenen vuotta minä olen kärsinyt ahdistuksesta. Sen lisäksi olen kokenut niin pakko-oireiden kuin masennuksenkin ihmeet.
Minulla oli oikein onnellinen lapsuus, kuin ikuinen kesäpäivä. Sellainen maaseudun lintukototyyppinen ratkaisu. Olihan elämässä omat vaikeutensa ja murheensa, mutta kaikki oli sellaisessa mittakaavassa, että niistä selvisi lapsen käsittelykyvyllä.
Elämä muuttui, kun menin yläasteelle. Se on juuri sitä aikaa, kun mielen käsityskyky itsestä ja maailmasta lähtee kasvamaan, laajenemaan ja monipuolistumaan. Ikään kuin minä olisin ensimmäistä kertaa katsonut elämää ja sattumalta nähnyt siitä ne kaikista hirvittävimmät puolet. Minä opin, että tällaista elämä oikeasti on, hätää ja kärsimystä.
Minä olin iloinen ja avoin lapsi, joka oli rohkeasti oma itsensä ja puolusti tarvittaessa muita, mutta en ollut kauaa. Minä en tiedä, voiko sitä laskea kiusaamiseksi, kun oikeastaan minulle ei tehty mitään. Minut vain jätettiin ulkopuolelle. Kaikki mitä sanoin, oli väärin tai tyhmää, ja lopulta minä olin ihan hiljaa miettien, että minussa on oltava joku ihan hirveä vika ja kaikki on minun syytäni.
Asiaa ei helpottanut se, että minä olin sitä mieltä, että ketään ei saa jättää yksin ja puolustin joukosta pois potkittuja. Siitä hyvästä minä olin vielä enemmän ulkopuolinen. Minä en tiedä, tekivätkö ne tyypit sen tahallaan, mutta ne keksivät sen ainoan keinon, jota vastaan minä en osannut puolustautua. Jos minua olisi lyöty, minä olisin pystynyt lyömään takaisin, tai jos minua olisi haukuttu päin naamaa, minä olisin pystynyt aukomaan päätäni takaisin tai ainakin kertomaan opettajille. Mutta minä en osannut puolustautua sanatonta ja näkymätöntä, mutta sielussa asti tuntuvaa ulkopuolelle jättämistä vastaan.
Seiskaluokan tammikuussa minun serkkuni kuoli, yllättäen ja tapaturmaisesti metsästysonnettomuudessa. Minä olin sokissa. Minä en voinut luottaa enää siihen, että kaverit olisivat minun puolellani, enkä siihen, että minun sukulaiseni ja perheeni heräisivät seuraavana aamuna elossa. Minä kestin oman suruni, mutta minä en kestänyt sitä, että minun perheelläni oli paha olla, ja minusta tuntui, että minun on pidettävä huoli, ettei mitään pahaa enää satu minun perheelleni. Siinä on aivan liikaa vastuuta 13-vuotiaalle, ja se ilmeni pakko-oireina ja ahdistuksena. Sen lisäksi, että minä valvoin yöt tuijottaen hellaa, ettei se varmasti ole päällä, minä kärsin päivisin vieläkin kamalammista pakkoajatuksista.
Kahdeksannen luokan keväällä minä aloin olla aivan loppu. Siihen asti minä olin valehdellut itselleni, että minä olen ihan kunnossa, mutta siinä kohtaa minun oli pakko myöntää, että minä tarvitsen apua. Minulla ei ollut enää vaihtoehtoja.
Minä aloitin lääkityksen ja viikoittaiset käynnit nuorisopsykiatrian polilla. Pakko-oireet helpottivat ja loppuivat suhteellisen nopeasti, mutta ahdistus jäi. Se on siitä asti elänyt aaltoliikkeessä, toisinaan ahdistaa niin, että itken Samin sylissä kummankin paidan märäksi, ja sitten välillä elän monta kuukautta oikein aurinkoista elämää.
Ahdistus ja urheilu liittyvät hyvin vahvasti toisiinsa, niin kuin kaikki elämässä. Ahdistus vaikeuttaa urheilua, ja urheilu helpottaa ahdistusta. Minä väitän, että minä en olisi selvinnyt yläasteesta ilman urheilua. Jo päivittäisten treenien tuoma hyvä olo on paljon, mutta kilpailu on vielä jotakin enemmän. Minusta tuntui joskus, että lähdön ja maaliviivan välisen ajan minä olen ikään kuin lomalla. Mikään murhe ei saa minua kiinni, sillä kisan aikana minulla on tehtävä, tarkoitus. Kaikista parhaiten se näkyi keväällä 2011, ollessani juuri kahdeksannella luokalla. Minä olin aivan hajalla, ahdistunut, väsynyt ja hädissäni. Silti minä sinä keväänä voitin ampumahiihdossa kaksi SM-kultaa, kaksi SM-pronssia ja olin Hopeasommissakin viides.
Minä päätin kirjoittaa, koska minulla ei ole aikakonetta, millä matkustaa kertomaan yläasteikäiselle itselleni, että sinä selviät kyllä kaikesta, ja hienosti selviätkin. Minä toivon, että kertomalla kokemuksistani minä voin auttaa ja lohduttaa jotakuta toista. Monta kertaa oikein ahdistuneena minä olen ajatellut, että minun on pakko parantua, että minä voin auttaa muita, joilla on tämä sama kamala olo. Minä haluan kertoa ahdistuksesta ja urheilusta, yhdessä ja erikseen, luoda toivoa kaikille, joilla on ongelmia edes toisen kanssa. Minä toivon, että mielenterveysongelmia ei tarvitsisi enää hävetä ja piilotella.
Entä mistä blogin nimi? Sekä urheilussa että ahdistuksessa vietetään aikaa mukavuusalueen ulkopuolella. Urheilussa sinne pyritään, ahdistuksessa sieltä pyritään pois. Mutta olen sitä mieltä, että mukavuusalueen ulkopuolella ei välttämättä olla pelkästään epämukavuusalueella. Se voi olla myös vahvuusalue.
Siispä minä sanon Sinulle, hyvä lukija:
Sinä olet valtavan hyvä ja rohkea, ja minkä kanssa ikinä kamppailetkin, se helpottaa, ajan kanssa. Luota itseesi, sinusta on paljon enempään kuin osaat kuvitellakaan. Sinä olet vahva, eikä sinun tarvitse selvitä yksin. Ole itsellesi lempeä ja armollinen, sillä sinä olet ihana ja huikea, huolimatta siitä minkä kanssa elämässäsi kamppailet.
Ja jos sinulla on aikakone, ota yhteyttä.
Sanojen vajavaisesta luonteesta huolimatta minä kerron:
Minä olen Iitu. Oikealta nimeltäni Iida, mutta aina ollut Iitu. Minä olen 23-vuotias ampumahiihtäjä, sydämeltäni kestävyysurheilija ja sielultani oikeudenmukainen, empaattinen, itsepäinen ja toisinaan aika hajalla. Vakavan urheiluriippuvuuden lisäksi minä nimittäin kärsin psyykkisestä ahdistuksesta, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän.
Olen asunut koko ikäni Sotkamossa, käynyt Sotkamon Urheilulukion ja viihtynyt täällä hyvin sen jälkeenkin. Asun yhdessä avomieheni Samin kanssa ja elätän itseni tekemällä kaikenlaisia satunnaisia hommia ja vetoamalla äitini hyvään sydämeen, kun jääkaappi käy liian tyhjäksi. Jos en urheilisi, käyttäisin vapaa-aikani suklaan syömiseen ja ankkojen hoitoon. Minulla ei ole ankkoja, vielä, koska vuokrasopimus kieltää lemmikit. Olen kyllä sitä mieltä, että ne voisi laskea perheenjäseniksi.
 |
| Minä ihan ite |
Minä olen urheillut lähes koko ikäni. Ihan vauvana keskityin syömiseen (edelleen yksi suurista intohimoistani) ja puklaamiseen (pyrin nykyään välttämään), mutta heti, kun jalat alkoivat kantaa, minä lähdin innoissani liikkeelle.
Lapsena minä hiihdin ja yleisurheilin, ja suurin haaveeni oli jonain päivänä juosta Olympialaisissa. Minusta olisi varmaan tullut ihan kelvollinen juoksijakin, mutta juoksussa oli yksi ongelma: kentällä ei ole yhtään ylämäkeä. Ja ylämäissä on koko homman suola.
Ollessani viidennellä luokalla äitini keksi ehdottaa ampumahiihdon kokeilemista, löytyihän meiltä jo valmiiksi asekin, isän vanha Sako. Lajikokeilu oli sen verran innostava, että tasan kuukausi ensimmäisistä harjoituksista laitoin lapun rintaan ja tälläsin mononi lähtöviivalle. Kisa oli harjoitusmääriin nähden menestys, ammuin sakot 1+5 ja olin toinen. (Ja meitä oli enemmän kuin kaksi. Meitä oli kolme.)
En minä heti valinnut olevani pelkästään ampumahiihtäjä, minä suunnistin, juoksin ja hiihdin vuodenajan mukaan. En ollut lajivalinnasta ihan varma edes hakiessani urheilulukioon, enkä tiedä olenko vieläkään. Ylämäet ovat edelleen kaiken suola.
 |
| Uran alkumetreillä käsien käyttö oli vähän vajavaista, mutta hieno pipo kompensoi. |
Minulla on kolmekymmentä SM-mitalia ampumahiihdosta, ampumajuoksusta ja rulla-ampumahiihdoista nuorten sarjoista, suurin osa henkilökohtaisilta matkoilta. Se kuulostaa hienolta, mutta urheilijoille tyypilliseen tapaan olen hieman tyytymätön. Urheilun lisäksi minä valitettavasti olen myös erittäin lahjakas sairastamaan, ja flunssien, mahatautien, mykoplasmojen ja kaiken muun telakalla olon takia olen missannut niin monta mahdollisuutta, että tekisi mieli kiljua ääneen. Astmasta puhumattakaan. Minulla on ns. norjalaisastman sijaan ihan oikea astma, joka hyvästä hoitotasapainosta huolimatta oireilee varsinkin kostealla kelillä.
Aikuisten sarjassa paras sijoitukseni SM-kisoissa on viides keväältä 2019, pikamatkalta. Kesän SM-ampumajuoksuissa sivusin samaa sijoitusta kahdesti. Siitä huolimatta, että kummatkin kilpailut sattuivat sellaiseen saumaan, jossa en kyennyt suoriutumaan läheskään huippukuntoni mukaisesti, olen tyytyväinen. Koen, että minulla on vielä paljon mahdollisuuksia pystyä parempaan, ja toisaalta koen, että ei urheilussa edes ole kyse huippukunnosta, vaan siitä mihin pystyy juuri silloin, kun olosuhteet eivät ole otolliset.
Tavoitteenani urheilun suhteen on repiä itsestäni kaikki irti ja katsoa, mihin se riittää. Tehdä joku päivä niin hyvä suoritus, että voin olla varma, etten pysty enää parempaan. Uskon, että se on paljon paljon parempi kuin nykyinen suoritustaso, miten paljon, sen aika näyttää.
Miksi ihmeessä minä sitten haluan rääkätä itseäni, repiä jo riekaleisia keuhkojani rikki pakkasessa, hakata menemään kunnes kaikkia lihaksia hapottaa ja tekisi mieli oksentaa? Joskus räntäsateessa kaahlatessani mietin itse samaa. Ei ole olemassa yhtä ainoaa syytä, mikä motivoisi jatkamaan matkaa. Yksi mielikuva kuitenkin on niin kamala, että teen kaikkeni välttääkseni sen toteutumisen. Olisiko mikään hirveämpää, kuin vanhana miettiä, mihin olisin pystynyt, jos olisin vielä kerran yrittänyt?
 |
| Omimmassa elementissäni |
Sitten se toinen puoli elämästä. En ole puhunut tästä paljoa, mutta viimeiset kymmenen vuotta minä olen kärsinyt ahdistuksesta. Sen lisäksi olen kokenut niin pakko-oireiden kuin masennuksenkin ihmeet.
Minulla oli oikein onnellinen lapsuus, kuin ikuinen kesäpäivä. Sellainen maaseudun lintukototyyppinen ratkaisu. Olihan elämässä omat vaikeutensa ja murheensa, mutta kaikki oli sellaisessa mittakaavassa, että niistä selvisi lapsen käsittelykyvyllä.
Elämä muuttui, kun menin yläasteelle. Se on juuri sitä aikaa, kun mielen käsityskyky itsestä ja maailmasta lähtee kasvamaan, laajenemaan ja monipuolistumaan. Ikään kuin minä olisin ensimmäistä kertaa katsonut elämää ja sattumalta nähnyt siitä ne kaikista hirvittävimmät puolet. Minä opin, että tällaista elämä oikeasti on, hätää ja kärsimystä.
Minä olin iloinen ja avoin lapsi, joka oli rohkeasti oma itsensä ja puolusti tarvittaessa muita, mutta en ollut kauaa. Minä en tiedä, voiko sitä laskea kiusaamiseksi, kun oikeastaan minulle ei tehty mitään. Minut vain jätettiin ulkopuolelle. Kaikki mitä sanoin, oli väärin tai tyhmää, ja lopulta minä olin ihan hiljaa miettien, että minussa on oltava joku ihan hirveä vika ja kaikki on minun syytäni.
Asiaa ei helpottanut se, että minä olin sitä mieltä, että ketään ei saa jättää yksin ja puolustin joukosta pois potkittuja. Siitä hyvästä minä olin vielä enemmän ulkopuolinen. Minä en tiedä, tekivätkö ne tyypit sen tahallaan, mutta ne keksivät sen ainoan keinon, jota vastaan minä en osannut puolustautua. Jos minua olisi lyöty, minä olisin pystynyt lyömään takaisin, tai jos minua olisi haukuttu päin naamaa, minä olisin pystynyt aukomaan päätäni takaisin tai ainakin kertomaan opettajille. Mutta minä en osannut puolustautua sanatonta ja näkymätöntä, mutta sielussa asti tuntuvaa ulkopuolelle jättämistä vastaan.
Seiskaluokan tammikuussa minun serkkuni kuoli, yllättäen ja tapaturmaisesti metsästysonnettomuudessa. Minä olin sokissa. Minä en voinut luottaa enää siihen, että kaverit olisivat minun puolellani, enkä siihen, että minun sukulaiseni ja perheeni heräisivät seuraavana aamuna elossa. Minä kestin oman suruni, mutta minä en kestänyt sitä, että minun perheelläni oli paha olla, ja minusta tuntui, että minun on pidettävä huoli, ettei mitään pahaa enää satu minun perheelleni. Siinä on aivan liikaa vastuuta 13-vuotiaalle, ja se ilmeni pakko-oireina ja ahdistuksena. Sen lisäksi, että minä valvoin yöt tuijottaen hellaa, ettei se varmasti ole päällä, minä kärsin päivisin vieläkin kamalammista pakkoajatuksista.
Kahdeksannen luokan keväällä minä aloin olla aivan loppu. Siihen asti minä olin valehdellut itselleni, että minä olen ihan kunnossa, mutta siinä kohtaa minun oli pakko myöntää, että minä tarvitsen apua. Minulla ei ollut enää vaihtoehtoja.
Minä aloitin lääkityksen ja viikoittaiset käynnit nuorisopsykiatrian polilla. Pakko-oireet helpottivat ja loppuivat suhteellisen nopeasti, mutta ahdistus jäi. Se on siitä asti elänyt aaltoliikkeessä, toisinaan ahdistaa niin, että itken Samin sylissä kummankin paidan märäksi, ja sitten välillä elän monta kuukautta oikein aurinkoista elämää.
Ahdistus ja urheilu liittyvät hyvin vahvasti toisiinsa, niin kuin kaikki elämässä. Ahdistus vaikeuttaa urheilua, ja urheilu helpottaa ahdistusta. Minä väitän, että minä en olisi selvinnyt yläasteesta ilman urheilua. Jo päivittäisten treenien tuoma hyvä olo on paljon, mutta kilpailu on vielä jotakin enemmän. Minusta tuntui joskus, että lähdön ja maaliviivan välisen ajan minä olen ikään kuin lomalla. Mikään murhe ei saa minua kiinni, sillä kisan aikana minulla on tehtävä, tarkoitus. Kaikista parhaiten se näkyi keväällä 2011, ollessani juuri kahdeksannella luokalla. Minä olin aivan hajalla, ahdistunut, väsynyt ja hädissäni. Silti minä sinä keväänä voitin ampumahiihdossa kaksi SM-kultaa, kaksi SM-pronssia ja olin Hopeasommissakin viides.
Minä päätin kirjoittaa, koska minulla ei ole aikakonetta, millä matkustaa kertomaan yläasteikäiselle itselleni, että sinä selviät kyllä kaikesta, ja hienosti selviätkin. Minä toivon, että kertomalla kokemuksistani minä voin auttaa ja lohduttaa jotakuta toista. Monta kertaa oikein ahdistuneena minä olen ajatellut, että minun on pakko parantua, että minä voin auttaa muita, joilla on tämä sama kamala olo. Minä haluan kertoa ahdistuksesta ja urheilusta, yhdessä ja erikseen, luoda toivoa kaikille, joilla on ongelmia edes toisen kanssa. Minä toivon, että mielenterveysongelmia ei tarvitsisi enää hävetä ja piilotella.
Entä mistä blogin nimi? Sekä urheilussa että ahdistuksessa vietetään aikaa mukavuusalueen ulkopuolella. Urheilussa sinne pyritään, ahdistuksessa sieltä pyritään pois. Mutta olen sitä mieltä, että mukavuusalueen ulkopuolella ei välttämättä olla pelkästään epämukavuusalueella. Se voi olla myös vahvuusalue.
Siispä minä sanon Sinulle, hyvä lukija:
Sinä olet valtavan hyvä ja rohkea, ja minkä kanssa ikinä kamppailetkin, se helpottaa, ajan kanssa. Luota itseesi, sinusta on paljon enempään kuin osaat kuvitellakaan. Sinä olet vahva, eikä sinun tarvitse selvitä yksin. Ole itsellesi lempeä ja armollinen, sillä sinä olet ihana ja huikea, huolimatta siitä minkä kanssa elämässäsi kamppailet.
Ja jos sinulla on aikakone, ota yhteyttä.
Kommentit
Lähetä kommentti