Optimismi, pessimismi vai sittenkin vuoristorata-ajelu?

Monesti mietin, että kuinka tähän maailmaan ja elämään kuuluisi suhtautua. Mikä suhtautumistapa antaisi kaikesta rehellisen ja järkevän kuvan, ja mikä ajattelutapa olisi minulle itselleni hyväksi, mistä näkökulmasta katsomalla minä saisin elämästä eniten irti?


Monesti ihmiset jaetaan pessimisteihin ja optimisteihin kysymyksellä puolillaan olevasta juomalasista. Onko lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä? Itse en ole oikein osannut vastata tähän, paitsi sisäisen lukiolaiseni näsäviisaan vastauksen “Täynnähän se on, tuskin siihen nesteen yläpuolelle on tyhjiötäkään saatu aikaiseksi!” En tiedä, onko ko. vastaus sitten optimistinen vai pessimistinen.


Mielestäni lähes aina optimismi kantaa pidemmälle. Se, että tarkoituksella etsii asioista positiivisia puolia ja keskittyy niihin, nostaa mielialaa ja ylläpitää toivoa asioiden järjestymisestä. Myös silloin, kun kaikki on hyvin, on helpompi vain olla ja nauttia, kun ei tarvitse miettiä, että kohta aivan varmasti joku epäonnistuu.


Jos on iloinen vesisateessa otetusta kukkakuvasta, on mielestäni löytänyt positiivisen ajattelun ytimeen.


En kuitenkaan ryhtynyt kirjoittamaan optimismista, joten yritän vähitellen päästä aiheeseen. Nimittäin pessimismi. Se on sekä aivan mahtavaa että tottakai aivan perseestä ja turha juttu.


Pessimismiä on nimittäin kahdenlaista. Hyvää ja hyödyllistä ja hitaasti sisältäpäin mädättävää. 


Huono pessimismi on ahdistuneelle tyypillinen tapa katsoa maailmaa. Silloin on aivan varma, että mitä tahansa pahaa tapahtuu hetkenä minä hyvänsä, ja mitä paremmin asiat ovat, sitä enemmän ahdistaa, koska on enemmän menetettävää, kun kaikki romahtaa. Ja koska silloin on aivan varma, että jokin menee kamalalla tavalla pieleen, sitä oikein etsimällä etsii kaikesta huonoja puolia ja jättää vahingossa huomiotta hyvät puolet, vaikka oikeasti ne ovat juuri se, mitä eniten kaipaisi.


Murheiden odottaminen on vähän samanlainen tunne, kuin jos olisi uimavalvoja rannalla, ja tietäisi, että vedessä on hai uimareiden seassa, mutta sitä ei näe. Vaara vaanii koko ajan, vaikkei sitä pystykään tarkkaan sanomaan, mihin se iskee, mutta jonkun se hyvin todennäköisesti pistelee kitaansa hetkenä minä hyvänsä. 


Tämä myrkyllinen ajatustapa kuormittaa ihmistä, ja jos ihminen ei alun alkaen ollut ahdistunut, niin kovin helposti hänestä tulee sellainen. Jatkuva pelkääminen ja murehtiminen ja kyvyttömyys nauttia hyvistä hetkistä vaativat veronsa.


Kukaan ei silti tahallaan toimi näin, se on selviytymiskeino. Ihminen, joka on jonkin vaikean elämäntapahtuman seurauksena oppinut varautumaan kaikkeen etukäteen kuvittelee selviävänsä sillä tavoin helpommalla, ikään kuin etukäteen murehtimalla seuraava vastoinkäyminen olisi jotenkin helpompi. Minun on tuotettava pettymys kaikille oman elämänsä murehtijoille, se ei valitettavasti mene niin. Kokemuksen syvällä rintaäänellä minun on sanottava, että vaikka olisit kuinka varma murheen saapumisesta ja valmistautunut siihen, vaikka kuinka pystyisit murehtimisen ansiosta sanomaan myrskyn saapuessa, että mitäs minä sanoin, elämän vaikeudet raapaisevat silti aivan yhtä syvälle. 


No entä sitten hyvä pessimismi? Jos pessimismi itse osaisi puhua, se kysyisi tässä kohtaa, että “Miten minä muka voisin olla hyvä? Epäonnistun kuitenkin! Kaikki epäonnistuu!”


Ja tässä märinässä on hyvän pessimismin salaisuus. Joskus optimismi ei vain kanna, ja silloin on märistävä. Kaikkina hetkinä ei tarvitse yrittää nähdä asioiden hyviä puolia. Joskus, kun siltä tuntuu, voi ottaa kaikin voimin kaiken ilon irti siitä, että asiat ovat huonosti. Kieriä itsesäälissä, oikein nautiskella siitä, että seinä nousi pystyyn. Nähdä kaikesta huonot puolet ja keskittyä niihin. Toki täytyy ottaa muut huomioon ja olla loukkaamatta ketään, mutta yksinään voi rauhassa vaikka huutaa ja kiljua, jos siltä tuntuu.


Ja kun on päästänyt pettymyksen, kiukun, surun ja turhautumisen tunteensa ulos, voi pyyhkiä kyyneleensä, palata ihmisten pariin ja huomata, että kyllä se aurinko vaan näyttää tänäänkin paistavan.


Kyllä se aurinko aina joskus paistaa. Samaan aikaan saattaa kyllä sataa vettä.


On aivan normaalia ja tervettä olla joskus hieman pessimisti ja päästää tunteensa ulos. Sitten kun on tehnyt sen, voi hyvillä mielin palata takaisin optimistiseen maailmankatsomukseen. Se onnistuukin paremmin, kun ei tarvitse väkisin hampaat irvessä hymyillä ja yrittää iloita pienistä asioista, vaikka oikeasti tuntuu, että kaikki on päin helvettiä.


Mielestäni on vaarallista yrittää olla aina hyvällä tuulella, sillä elämään kuuluu kaikenlainen vaihtelu. Joskus menee huonosti, joskus hyvin ja joskus tosi hyvin ja sitten seuraavana päivänä tuntuu kaikelta mahdolliselta. Sellaista se elämä on, ja siitä saa enemmän irti, kun ei keskity hyssyttelyyn ja pahojen asioiden ja tunteiden piilottamiseen, vaan kohtaa ne ja sitten porskuttaa eteenpäin.


Ei se ole aina helppoa. Mutta palaan uimarantavertaukseen: jos hai haukkaa sinua persauksesta, niin se sattuu, ja se pelottaa, harmittaa ja herättää suuttumusta. Sama kaikissa muissakin asioissa, vaikka niistä ei jäisikään yhtä helposti selitettäviä jälkiä ja muut eivät ymmärtäisi. Aikansa kun on kiukutellut ja harmitellut asiaa, voi asiasta nähdä toisenkin puolen: kuinka moni muu on selvinnyt hain hyökkäyksestä (tai mistä tahansa murheesta) hengissä? 


Pohdiskeluni loppupäätelmänä en voi kun todeta, että katsomalla asioita sekä optimistisen ruusunpunaisten että pessimistisen myrskynharmaiden lasien läpi elämästä todennäköisesti saa eniten irti. 


Olipa lukuhetkesi sitten oikein ihana tai yhtä kärsimystä, toivon, että nautit siitä ja päivästäsi ihan täysillä!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ammunnan vaikeudesta ja viehätyksestä

Vale, emävale, ajatus

Pyöröovi ja reset-nappula