Ammunnan vaikeudesta ja viehätyksestä

Mietin aiheesta kirjoittamista jo ennen ampumahiihdon MM-kisoja, mutta kisat ja niistä uutisointi nostivat aiheen mieleeni entistä voimakkaammin. Ajattelin avata mustan täplän tuijottamisen kiehtovaa  ja raivostuttavaa maailmaa myös niille, jotka eivät käytä aikaansa tekemällä niin. Tarkastelen aihetta ampumahiihdon, pienoiskiväärin ja diopteritähtäimen näkökulmasta ja tahdon huomauttaa, etten ole koskaan ollut ammunnassa erityisen lahjakas. Joku asiassa pätevämpi voisi osata muotoilla asian vielä paremmin.

Alkuun haluan selittää erään teknisen yksityiskohdan:

Diopteritähtäin eli reikätähtäin on tähtäinjärjestelmä, jossa on kaksi tähtäintä: takatähtäin, jossa olevaan reikään ampuja katsoo, ja etutähtäin, joka on piipun pään yläpuolella. Etutähtäimessä on iso pyöreä aukko, jonka keskelle on ripustettu pienempi reikä. (Kuva alla.) Tähtäin ei suurenna kuten kiikari, siinä ei ole lainkaan linssiä. Osuminen perustuu tähtäimien asettamiseen kohdakkain.

Etutähtäin läheltä katsottuna. Ei näytä täysin pyöreältä, koska kuva otettu hieman vinosta.

Sitten asiaan:

MM-kisojen aikana yksi suurimmista kysymyksistä iltapäivälehtien kommenttiosioissa tuntui olevan, että “Mikä ihme siinä ammunnassa muka on niin vaikeaa???” 

Ammunta perustuu fysiikan lakeihin (aina ei tunnu siltä), ja jos tarkastelen suoritusta niiden kautta, keksin kolme asiaa, jotka ampujan pitää osata onnistuneen ammuntasuorituksen takaamiseksi:

• Rakentaa ammunta-asento vakaaksi ja rennoksi luiden varaan sillä tavalla, että rekyyli (laukausta seuraava aseen tärähdys) tulee aseen perän kautta olkapäähän.
• Katsoa kaikkien tähtäinten keskeltä kohtaan, johon on tarkoitus osua.
• Puristaa (Ei nykäistä!) liipaisimesta.

Mikä tässä sitten oikeasti on niin vaikeaa? Moni asia, yksi niistä on se, että hyvä ammunta-asento on joissain kohti kiinni milleistä. Kuinka kyetä hahmottamaan, onko poski/sormi/aseen perä/niska millilleen oikeassa kohdassa? Tuhansien toistojen myötä asian voi oppia, mutta aina on myös riskinä, että toistoja tehdessä jokin pieni virhe rupeaa kasvamaan kokoa ja pian harmiton puristus aiheuttaakin ohilaukauksia, joille urheilija ei tiedä syytä, hän kun kokee tekevänsä kaiken niin kuin aina ennenkin.  Tässä kohtaa ammattitaitoinen valmentaja osaa kertoa, mikä on pielessä.

Tähtäimistä katsominen ja liipaisu ovat teoriassa yksinkertaisia asioita, mutta niihinkin liittyy omat kommervenkkinsä ja niihin on kiinnitettävä harjoittelussa koko ajan huomiota. Vaikka diopteritähtäin on ajatuksen tasolla aika simppeli, ainakin minulta kesti vuosia ymmärtää takatähtäimen syvempi olemus ja mitä oikeasti tarkoittaa katsoa sen keskeltä. (Niin, minäkin löin itseäni otsaan. Minulla on mahtava kyky tehdä helpoista asioista kovin vaikeita.)

Entä kun tähän lisätään fakta, että kisan aikana ammuntasuoritus on kyettävä tekemään rasituksen aikana ja kello käy? On toimittava mahdollisimman nopeasti, mutta jos tulet penkalle liian lujaa ja aloitat liian nopeasti, et jaksa ampua hapenpuutteessa. Ja jos tulet liian hiljaa ja vatuloit aloituksessa, syke laskee ja sydän alkaa hakata maata täristävällä voimakkuudella. 

Itselle sopivan vauhdin ja rasituksessa ampumisen oppii toistojen kautta. Aluksi vaikeaa, pitemmän päälle antoisaa. (Ja vaikeaa.)

Jos mietitään, mitä muuta ammunta vaatii fysiikan lakien ymmärtämisen lisäksi, päästään siihen, mikä ammunnassa on oikeasti vaikeaa.

Siinä missä hiihto mittaa fyysistä suorituskykyä, ammunnan hienous on siinä, että ammunta on urheilua mielellä. Se tarkoittaa muun muassa seuraavia asioita:

Ammunnan aikana ei pidä nähdä eikä kuulla mitään muuta eikä ajatella yhtään mitään. 

Minä en keksi kuin kolme ihmisryhmää, jotka pystyvät moiseen: täysin idiootit, mindfulness-gurut ja huippuampujat. Minä en kuulu mihinkään edellä

mainituista, minulla on ennemminkin vahva taipumus miettiä ihan liikaa kaikenlaista.

Miksi kuunteleminen ja näkeminen on sitten niin paha? On hieman eri asia suoriutua kuulematta ja näkemättä mitään, kuin havainnoida ympäristöään. Yleisö pitää ääntä (Suomen tasolla ei ongelma, vitsi kun jossain joskus olisikin yleisöä.) ja kuuluttaja kertoo koko ajan, mikä tilanne kilpailussa on. Kuvittele itsesi penkalle, kun kuuluttaja päättää seurata juuri sinua:

“Ja siellä *pistä tähän nimesi* ampuu paikassa kaksi, jos hän tämän viimeisen pystyn selvittää nollilla, niin mahdollisuus olisi vaikka kultakamppailuun. Ammunnan aloitus kestää, ja sieltä Wierer jo saapuu ampumaan ja asettuu paikkaan kolme.”

Ja jos kuuluttaja älyääkin pitää päänsä kiinni, niin ympärillä tapahtuu kyllä kaikkea mielenkiintoista. Miten kaveri viereisessä paikassa ampuu? Joko se lähti? Kuka siihen toiselle puolelle tuli?

Avainsana on siis ammuntaan keskittyminen, ja juuri siihen perustuu myös se, ettei pitäisi ajatella mitään. Toisinaan se onnistuu, jälkeenpäin vain huomaa eläneensä sellaisessa flow-tilassa, ettei miettinyt mitään. Yleensä se ei onnistu. Jos silloin ajattelee vääriä asioita, ei varmasti osu.

“Mä osaan tän, helppo homma.” Ei osu.

“Mä en varmasti osu mihinkään.” Totta.

“Vielä kaks laukausta niin osuin kaikkiin.” Ehei.

“Vitsi kun on nälkä, onneksi mulla on protskupatukka repun taskussa.” Huoh.

Jos on pakko jotain ajatella, minä mietin sitä, miltä se näyttää, kun tähtäinkuva on oikein. Takatähtäimen ääriviivat, sitten etutähtäin ja keskellä täplä. Ja sitten kun minä näen tähtäimissä saman kuvan, minä liipaisen. 

Kuten yllä luetelluista esimerkeistä käy ilmi, ajatteluun ja ajattelemattomuuteen ammunnan aikana liittyy myös urheilijan käsitys omasta taitotasostaan. Jos urheilija on liian itsevarma ja aliarvioi vastustajansa (sekä kilpakumppanit että taulut) hän käy huolimattomaksi ja saa hyvin nopeasti huomata, että ei ollutkaan niin hyvä, kuin ajatteli olevansa. Tai jos urheilija ei usko osaavansa, ammunta todennäköisimmin vahvistaa tätä käsitystä.  Urheilijan on siis oltava nöyrä, mutta myös oltava varma, että osaa asiansa.

Viime kesän ampumajuoksun SM-kisojen yhteislähdön viimeinen ammunta.

Tämä kaikki mielenhallinta mitataan siinä vaiheessa, kun on hiihtänyt reilun kympin, on aika varma, että oman huojumisen lisäksi taulutkin kehtaa heilua, väsyttää sekä kehoa että mieltä ja pitäisi ampua viimeinen pysty. Siinä päästään siihen, mistä ammunnassa on oikeasti kyse. Kaiken fysiikkaosaamisen jälkeen mitataankin sitä, kellä kestää pää.

No miksi Suomen MM-joukkueella sitten osui pääsääntöisesti huonosti? Sitä minä en valitettavasti tiedä, siihen on varmasti jokaisella oma syynsä. Siitä olen samaa mieltä monen muun kanssa, että maajoukkueella pitäisi olla ammuntaan erikoistunut valmentaja. Kuka, paha sanoa, kun minun perspektiivistäni katsottuna pätevin, paras ja ainoa vaihtoehto kyseiseen hommaan jätti tämän todellisuuden kolme vuotta sitten.

Kun luen omaa tekstiäni, minä huomaan taas kuulostavani siltä, kuin tietäisin asiasta jotain. Vaikka olen miettinyt aihetta paljon, en minä silti tiedä. Jos sinä tiedät, keskustelen aiheesta mielelläni lisää. Tai vaikka et tietäisikään, keskustelen silti.