Mistä on pienet tytöt tehty

Feministi on vaikea sana. Siksi, että sille on niin monta määritelmää. Jonkun mielestä feminismi ja feministi (Nisti, hihihii) ajavat tasa-arvoa sukupuolten välille, toisen mielestä pelkästään naisten oikeuksia, ja joku on jopa sitä mieltä, että feminismin ainoa tarkoitus on sortaa miehiä. Minä en tiedä, olenko minä feministi, riippuu varmaan siitä, keneltä kysyy, mutta minä olen kaikenlaisen tasa-arvon kannalla. Ja minun mielestä sillä saralla on paljon tehtävää.

Sillä on ihan perseestä olla tyttö.

Minä ymmärsin vasta aikuisena (no se se vasta vaikea käsite onkin) miksi inhoan sitä, että olen tyttö, mutta minä olen kokenut niin nuoresta asti. Ongelma ei pääasiallisesti fysiikassa (siinäkin on omat ongelmansa) vaan siinä, mitä merkitsee olla tyttö tai nainen meidän kulttuurissamme.

Kirjoitin aiemmin ja mainitsen varmaan joka välissä liiasta kiltteydestä. Juuri siksi minä olen aina inhonnut olla tyttö. Minut kasvatettiin mielestäni oikein hyvin, ei ollut tyttöjen ja poikien värejä, töitä tai juttuja, vaan maailma oli täynnä mahdollisuuksia. Silti sen jostakin oppi, jo lapsena: minun pitää olla kiltti, koska minä olen tyttö. Minun pitää ajatella muitakin, koska olen tyttö. Minun pitää totella, käyttäytyä nätisti ja vastata kummallisia odotuksia, siksi että minusta riippumattomista syistä satuin syntymään tytöksi. 

Vielä onnellisesti vapaa kaikista oletuksista.

Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän minä halusin olla poika. Minusta tuntui, ettei poikien tarvinnut välittää samoista asioista kun tyttöjen pitää. Oli ja on toki kilttejä ja rauhallisia poikiakin, vaan heidänkään ei tarvinnut suoriutua samalla tavalla kuin tyttöjen odotettiin suoriutuvan. Pojat saivat rymytä ja sotkea ja tapella, eikä se ollut paha asia jos he eivät heti totelleet. Joskus tuntui, ettei pojilla varmaan ole minkäänlaista omatunnon ääntä, kun heidän ei tarvinnut välittää, kävikö toiselle kipeästi kun sai pallosta päähän kesken pelin tai hiekkaa silmään kesken kurasodan. Pojat saivat toimia niin, kuin halusivat. Minä olisin koko sydämestäni halunnut toimia samalla tavalla, vaan en minä osannut. Minulle oli jo alitajuntaan iskostettu, että tytöt eivät voi toimia niin. (*esittää oksentavansa ällötyksestä*)

Minä en silti ihan purematta niellyt tätä konseptia. Minä en ehkä ymmärtänyt, mitä inhoan, ja siksi aloin näkemään tyttöyden pahana asiana. Mielestäni se oli valtava heikkous. Minä inhosin vaaleanpunaista, enkä oikeastaan koskaan ole pitänyt kauneutta tavoittelemisen arvoisena asiana. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi julistaa omia heikkouksiaan maailmalle?

Kuuluttaa ulkonäöllään, että on huonompi kuin muut?

Murrosikä oli vaikea tämänkin asian suhteen. Urheilijana koin uskomattoman epäreiluna, että samat pojat, joiden kanssa oli kisailtu siihen asti tasaväkisinä, saivat yhtäkkiä hartiat ja minä lihoin sillä välin monta kiloa. Yritäppä siinä sitten pelata sählyä puolta metriä pitemmän pesäpallokorston kanssa, kun ei saa edes kamppia mailalla. (Se oli ainoa asia, mitä minä sillä mailalla osasin tehdä, ja kyllä, olen edelleen katkera. Harmittaa tosin, etten tehnyt isompaa numeroa siitä, että päihitin kaikki “kovat pojat” Cooperin testissä mennen, tullen ja palatessa.)

Pahinta kuitenkin oli, että vaikka minä kuinka asiaa inhosin, minä aloin näyttää tytöltä. Minun vartaloni huusi maailmalle, että minä olen vähän huonompi kuin pojat, heikompi, pienempi ja mitättömämpi. Minä en todellakaan halunnut olla tyttö, ja mietin monesti, mikä tarkoitus minulla on, kun minä en pysty olemaan yhtä hyvä kuin pojat, enkä myöskään tyytymään asemaani.

Matka itsensä ymmärtämiseen oli kivinen tie. Vielä kun oppisin laittamaan lahkeet sukkien päälle.

Lukioikäisenä, samaan aikaan, kun minä pyristelin vastaan ja koitin olla mahdollisimman vähän tyttömäinen, minä tunsin itseni ihan friikiksi. Minä kaipasin sitä, että tuntisin kuuluvani joukkoon, että olisin samanlainen, kuin joku muu. Minä halusin antaa myös pehmeämmän ja herkemmän puolen itsestäni olla olemassa, mutta minä en voinut tehdä niin. Yläasteesta oppineena minusta tuntui, että haavoittuvuutensa näyttäminen olisi ollut yhtä tyhmänrohkeaa kuin katolta hyppääminen, ja senkin takia minä häpesin sitä puolta itsessäni. Mutta ennenkaikkea se oli se tyttömäinen puoli, jonka minä toivoin vain lakkaavan olemasta.

Vähitellen minä vuosien saatossa ymmärsin, että tässä kuviossa on jokin pielessä. Ratkaisevista askelista ensimmäinen oli se, että minä yritin olla ja ajatella, niin kuin kuvittelin muiden tyttöjen ajattelevan. Aluksi se meni hyvin, mutta aika äkkiä siitä seurasi masennus. Mitä järkeä missään oli, minähän olin heikko, huono ja mitätön, teinpä mitä tahansa?

Ehkä sairasta sanoa, mutta masennus oli kivaa vaihtelua ahdistukseen. Ensinnäkään minun ei tarvinnut murehtia mistään, kaikkihan oli jo päin helvettiä, mikään ei voinut mennä pieleen, kun kaikki oli jo. Jatkuvan murehtimisen ja pelkäämisen sijaan minä saatoin vain luottaa siihen, että elämä on yhtä kärsimystä myös huomennakin, ja syynkin löysin näppärästi katsomalla peiliin. Elämästä tuli rauhallista, kun ei urheilun lisäksi yrittänytkään tehdä mitään muuta tai nähdä ihmisiä. Yksin oman helvettinsä  ja itseinhonsa märehtiminen oli toisaalta aika nautinnollista.

Minä luulen, että masennus oli pakollinen vaihe matkalla siihen pisteeseen, että saatoin huomata, että ehkä tämä kaikki ei olekaan minun vika. Ehkä syy ei olekaan minussa. Kun minä opin kyseenalaistamaan oman syyllisyyteni, minä opin etsimään syitä omalle pahalle ololleni. 

Ratkaiseva askel oli peiliin katsominen. Eikä mihin tahansa peiliin. Viime keväänä muuan Sami oli päättäväisesti sitä mieltä, että haluaa nähdä minut. Sellaiseen tapaamiseen ei voi mennä miten vaan, vaan jotta voi esitellä itsensä, pitää löytyä itsekunnioitusta. Jostakin minä löysin sitä aimo annoksen. Paras ja suurin asia oli kuitenkin, että Sami arvosti minua kaikista heikkouksistani huolimatta, ja juuri niiden takia. Samia ei haitannut, että minä sittenkin olen myös herkkä ja pehmeä, mietin asioita tunteella ja myös toisten kannalta ja toisinaan pelkään, ahdistun, hämmennyn, iloitsen, nauran ja itken. Sami tykkäsi minusta, vaikka olen tyttö, ja varmaan myös juuri sen takia. Sami oli se peili, joka näytti minulle minut kokonaisena.

Ei se alkuun ollut helppoa. Miten suhtautua, kun toinen kehuu kauniiksi, eikä itse koe olevansa kaunis, eikä edes haluaisi olla? Miten uskoa, että onkin hyvä ja ihana?

Välillä se on vaikeaa, mutta ajan kanssa sen oppii. Se pitää vaan kertoa itselleen tuhansia kertoja, ja jos joku muukin sen kertoo, uskoa sekin. Ja jossain vaiheessa ei auta enää muu kuin lopettaa vollottaminen, pyyhkiä kyyneleet ja alkaa hommiin.

Ja hommahan on se, että tästä maailmasta saisi paljon mukavamman paikan elää, kun oppisimme ajattelemaan eri tavalla. Unohdettaisiin kaikki sellaiset lauseet, jotka alkavat esimerkiksi:

“Tyttöjen pitää…”

“Pojat eivät osaa…”

“Tytöt eivät pysty…”

“Pojat eivät halua…”

“Tytöt inhoavat…”

“Poikien ei tarvitse…”

“Tytöt/pojat/muut vaan ovat sellaisia.”

Ja tietenkin vanha kunnon “Pojat ovat poikia.” Niin ovat, mutta se ei käy selitykseksi yhtään mihinkään. Se on yhtä hyvä perustelu, kuin että taivas on sininen. Niin on, mitä sitten? Jos jokin on sallittua pojille, on sen oltava tytöillekin, ja toisin päin. Jos jokin on kiellettyä tytöille, on sen oltava pojillekin, ja toisin päin. 

Hienointa olisi, kun heitettäisiin olettamasta kenestäkään yhtään mitään. “Miisa tykkää vaaleanpunaisesta kun on tyttö, eikä se leiki autoilla.” “Kyllähän se Matias on kiinnostunut urheilusta, kun on poika.”Se on ihan hyvä, jos Miisa kyseisellä tavalla toimii, mutta entä jos Miisa inhoaakin vaaleanpunaista, leikkiikin autoilla, seuraakin urheilua ja pelaakin pleikkarilla? Sekin on hyvä, jos Matias on kiinnostunut urheilusta, mutta jos Matias onkin kiinnostunut myös muodista, kokkaamisesta ja maalaamisesta? Tai entä jos kumpikin on laktoosi-intolerantikkoja, suomenruotsalaisia, demareita, lakto-ovo-vegaaneja lukemisesta kiinnostuneita ratamoottoripyöräilijöitä? 

Nämä esimerkit voivat kuulostaa ärsyttävän yksinkertaisilta, mutta jostain syystä ainakin minä törmään yhä tyhmiin stereotypioihin. Yhä edelleen oletetaan kaikenlaista liikaa. Minua on luultu varmaan lähemmäs sata kertaa elämäni aikana pojaksi (Yksikin pappa tuumasi, että "Kyllä se poijjasta hiihtäjä tulloo!"), ja aiemmin pidin sitä kohteliaisuutena. Vieläkin yhä 23 vuoden iässä, jos minulla on siniset vaatteet ja lyhyt tukkani näkyy, minua luullaan Samin veljeksi. 

Uskomatonta, ja loukkaavaa. Ja juuri siksi minä teen niin. Siinäpähän ihmettelevät keskenään pussailevia veljeksiä ja avartavat maailmankatsomustaan.

Maailmaa muutetaan yksi teko kerrallaan. Minä aloitin olemalla minä.