Vale, emävale, ajatus

Tämä kevät on ollut yhdessä suhteessa huikea mahdollisuus. Tämä kevät on ollut huikea mahdollisuus testata taipumustaan ahdistukseen ja stressiin. Ja luulen, että melkeinpä kaikilta löytyy taipumusta kokea helposti ainakin toista.

Itse olen kokenut tämän kevään niin kuin minä vetäisin jonkun kanssa köyttä. Minä kiskon toisesta päästä ja karjun, että ei ole mitään hätää, samalla kun joku paskiainen kiskoo toisesta päästä ja huutaa: “PANIIKKI! ON KAUHEA HÄTÄ!!!” 

Korona on siitä syystä hyvin ärsyttävä ilmiö, että siihen ei voi tarttua kuin köyteen. Et voi tehdä juurikaan konkreettisia asioita puolustaaksesi itseäsi, paitsi pestä kädet ja vältellä muita. “Vihollisen” uhatessa ihmismieli haluaisi tehdä jotakin selkeää puolustautumisen eteen, ja olen ihan varma, että jos tämä kriisi olisi voitu estää esimerkiksi valtaamalla Karjala takaisin, Suomesta olisi löytynyt valtavasti vapaaehtoisia suorittamaan tätä tehtävää. Se on yksi syy, miksi kotiin eristäytyminen tuntuu niin vaikealta. Ihminen lepää silloin mielellään, kun ei ole mitään hätää, mutta kun punkka on tulessa, siitä haluaa nousta ylös sammuttamaan sen.

On taas ollut mielenkiintoista huomata, miten mieli toimii. Minun pienen pääni mielestä uhka, jolle ei voi oikein mitään, on ollut loistava syy alkaa murehtia kaikkia niitä asioita, joille minä en voi mitään, mutta jostain syystä minusta tuntuu, että ne ovat minun vastuullani. Minä haluaisin kontrolloida kaikkea, varsinkin pääni sisällä tapahtuvia asioita, olla varma kaikesta, varsinkin omista ajatuksistani ja saada kaikesta todisteet, varmuuden vuoksi. Tämä on loistava kasvualusta vain yhdelle asialle.

Pakkoajatuksille.

Pakkoajatus on toistuva, ei-toivottu ajatus, joka ei jätä rauhaan. Vaikka kuinka koittaisit olla ajattelematta asiaa, se puskee takaisin. Eivätkä ne ole mitään kivoja ajatuksia, ne ovat pahimpia mahdollisia, mitä aivot keksivät. 

Oma kokemukseni on, että pakkoajatukset syntyvät liiasta vastuusta ja jatkuvasta kontrollista. Itse törmäsin tahtomattani ilmiöön yläasteikäisenä, kun peloissani pyrin kontrolloimaan kaikkea elämässäni, myös tunteitani ja ajatuksiani. Se aiheutti väistämättä oireita. Koska minä olen edelleen pahimmillani neuroottisen tarkka, pakkoajatukset yrittävät tehdä comebackin. Ne vaan unohtavat, että nykyään minä olen vahvempi ja viisaampi kuin mitä olin yläasteella. Minulla on ratkaisuja, ja minä ymmärrän pakkoajatuksen logiikkaa.

Pakkoajatukset saavat mahdollisuuden, kun ihminen ei kuuntele itseään, vaan touhottaa vaan elämässä eteenpäin siitä huolimatta, että oikeasti on vaikkapa peloissaan, vihainen tai surullinen. “Minä en halua tuntea niin, minulla on kiire eikä tässä ole mitään pelättävää,” ihminen sanoo itselleen, mutta pelko ei häviä minnekään. Se yrittää varmaankin ensin näteillä keinoilla huhuilla, että “Minä olen täällä yhä! Huomaa minut!” Mutta jos ihminen ei sitä taaskaan halua huomata, tunteen on otettava kovemmat keinot käyttöön. Se näyttää ihmiselle jonkin ratkaisun, minkä seurauksena ihmistä ei enää pelottaisi, mutta johon ihminen ei varmasti halua tarttua. Esimerkiksi, jos ihminen pelkää vihaista naapuriaan, hänen pakkoajatuksensa voisi olla naapurinsa tappaminen. Hän ei oikeasti missään nimessä halua tappaa naapuriaan, mutta koska se ratkaisisi tunteen, jota hän ei suostu kuulemaan, hänen mielensä syöttää hänelle tätä ajatusta uudestaan ja uudestaan. Aamulla heti kun hän herää, kun hän syö aamupalaa, matkalla töihin, työpaikalla, matkalla kotiin, illalla kotona, kun hän on menossa nukkumaan ja arvatkaa, saako hän nukuttua? Ei tietenkään, koska hän on mielestään aivan kamala ihminen ja pelkää tulevansa hulluksi. Ja sitten inttää itsensä kanssa aiheesta vielä puoli tuntia.

Suunnilleen tältä se tuntuu, kun mieli koittaa kuristaa itsensä.

13-vuotias Iitu ei ymmärtänyt tätä prosessia, ja maksimoi elämänsä kamaluuden murehtimalla jokaista pakkoajatustaan kuin ne olisivat totta. Vaan kun eivät ne ole. Pakkoajatukset eivät ole ikinä totta. Ne ovat kamalia ja hirveitä ja niitä miettii juuri siksi, että niiden pelkää olevan tosia, mutta eivät ne ole.

13-vuotiaana minä siis murehdin ja hätäilin jatkuvasti mitä kamalampia asioita, ymmärtämättä, että minä olisin yksinkertaisesti voinut rauhoittua, hengittää syvään ja kuunnella, miltä minusta tuntuu. Minulla ei ollut aavistutakaan, että näin voisi tehdä ja se todennäköisesti toimisi, vaan sen sijaan minä yritin joko päättäväisesti olla ajattelematta tai sitten yritin ratkaista väittelyn erilaisilla rituaaleilla, ikään kuin sopimuksilla itseni kanssa. Minä lupasin itselleni vaikkapa, että jos minä osun lumipallolla heittämällä tiettyyn puuhun, minä olen oikeassa ja ajatus väärässä. Mutta osuinpa eli en, minä jouduin heittämään vielä useamman pallon, enkä silti voittanut väittelyä.

Pakkoajatukset helpottivat, kun minä opin antamaan itselleni hieman siimaa. Kun minä ymmärsin, että ajatukset ovat vain ajatuksia eivätkä ne ole aina totta, minä ymmärsin, että minun ei tarvitse kontrolloida ja pelätä, että mitä minun päähäni pälkähtää seuraavaksi. Nykyään jos pakkoajatukset yrittävät palata, minä pystyn suhtautumaan asiaan sen verran rennosti, että ne eivät jaksa muistuttaa itsestään ihan joka päivä, tai ainakaan olla läsnä ihan koko aikaa.

Maailman synkästä tilanteesta huolimatta ei kannata päästää itseään uppoamaan.

Pakkoajatusten juurisyytä ja ahdistusta taas helpottaa itsensä kuuntelu, se, että ihan vaan myöntää itselleen, että nyt ahdistaa/pelottaa/vituttaa/surettaa/on paha olla ja sitten lohduttaa tai muuten on itselleen läsnä. Hengittää syvään ja antaa itsen ulkopuolisten asioiden hetken verran pärjätä itsekseen.

Nämä on monelle varmaan päivänselviä asioita, helppoja ja arkisia, mutta ne eivät ole olleet sitä minulle, eivätkä ole vieläkään. Silti minä suosittelen kaikille näinä stressaavina aikoina itsensä kuuntelua. Epävarma tilanne lisää henkistä epävarmuutta, vaikka mieli väittäisikin epävarmuuden johtuvan jostain muusta.

Jos osaat olla murehtimatta ja suhtautua tunteisiisi ja ajatuksiisi neutraalisti, tee niin ja arvosta taitoasi. Minä olen reilut kymmenen vuotta opetellut kyseistä taitoa, ja nyt alkaa tuntua, että vihdoin ymmärrän, mitä olen edes opettelemassa.

Ja jos mietit, että minun täytyy olla sekaisin, niin en minä ole, mietit mitä tahansa. Yläasteikäisenä minä kysyin useampaan otteeseen alan ammattilaisilta, että olenko minä hullu? Kerrankin minulle vastattiin näin:

“Iida, sinä et ole hullu. Sinä olet vähän liikaakin kiinni tässä todellisuudessa.”

Pidetään huolta toisistamme, vaikka sitten etänä.

Parempaa kevättä kaikille! Pysykää terveinä! Kuvituskuvina oli tällä kertaa omia lukioaikaisia töherryksiäni.