Tosi perseestä ja ihan parasta

Kilpaurheilu on parhaimmillaan niissä hetkissä, kun tuntuu, että fyysisen kykenemisen rajat häviävät. Kun pystyy viemään itsensä äärirajoilleen ja vähän ylikin, ja kun parhaassa tapauksessa fyysinen kärsimys lakkaa olemasta. Ei tarvitse ajatella mitään, voi vaan nauttia, kun kroppa toimii niin kuin sen kuuluu, kuunnella lihasten laulavan iloissaan matkan taittuessa.

Tänään ei ollut se päivä.

Vietin joulukuun täyslevossa, ja sen vuoksi sovimme valmentajan kanssa, että tammikuussa ei kilpailla, vaan harjoitellaan. Harjoittelinkin tammikuun oikein ahkerasti, ja pääsin taas tänään kilpailemaan pitkän odotuksen jälkeen. Tähän kilpailuun oli erittäin vaikea valmistautua henkisellä tasolla, sillä kuukausi on erittäin lyhyt aika harjoitella, ja vanhasta viisastuneena arvasin, että ensimmäinen kilpailu moisen tauon jälkeen ei ole mikään kiva päiväretki, jonka jälkeen voi lukea tuloslistaa rinta rottingilla. Lähtöpaikalla oloni oli vähän samanlainen, kuin jos olisin yllättäen saanut puhelun: “Hei sullahan on Saab? Kuule, kun meidän Gripen-hävittäjä ei voi lentää huonon sään takia, voisitsä käydä vetämässä yhden lentonäytöksen?” Ja koska olen liian kiltti, olisin tietenkin luvannut, ja sitten istunut armaassa autossani jossain kiitoradan päässä miettimässä, että mitä helvettiä minä teen, mun koneessa ei taida ihan turbo riittää tähän hommaan.

Turbo rikki ja nälkäkin vielä.

Mitä odottaa, kun tietää jo etukäteen, että edessä on rankka reissu, eikä todellakaan kulje? Kun helppo ja nautinnollinen suoritus odottaa jossain kuukausien työn päässä? Miksi lähteä, kun pelottaa, että on kuitenkin ihan surkea, tai että ei jaksa hiihtää edes maaliin asti?

Minulla oli monia syytä lähteä kilpailuun, yksi niistä oli se, että minä kaipasin kovasti normaaleja kisapäivän rutiineja. Minusta oli pitkästä aikaa todella mukavaa testata suksia, kohdistaa asetta, tehdä omia verryttelyrutiinejani ja moikata semmoisia ihmisiä, joiden nimistä minulla ei välttämättä ole hajuakaan, mutta joista tietää, että se on sen ja sen isä ja hyvä tyyppi.

Ja vaikka Sami on joutunut kuuntelemaan viimeiset illat melko vahvaa epäröintiä, minä todella halusin kisata. Vaikka mietin omaa jaksamistani, minä halusin tavoitella tilaa, jossa ei ole muita kuin minä, maitohapot ja taistelumieli.

Nautin elämästä.

Päällimmäisenä syynä oli kehittyminen kohti kevättä. Että joskus tulevaisuudessa voisin tehdä edes oman tasoisiani suorituksia, loistavista puhumattakaan. Ja siihen päästäkseni on pakko rassata keuhkoja ja polttaa karstoja koneesta. Kun on hiihtänyt yhden startin, seuraava on jo paljon helpompi. Kun niitä saa muutaman alle, homma on jo paljon helpompaa.

No mitenkä se meni?

Urheilu lisää fyysistä hyvinvointia. Tai sitten ei.

Ahdisti henkeä, oksetti, hapotti, väsytti, pyörrytti, olin nälkäinen, ammuin hyvin ja huonosti, hiihdin kaunista vassua ja rumaa kuokkaa, puhalsin joka kerta lunta tähtäimistä, pudotin ojennetun juomapullon, väänsin menemään minkä reisistä lähti, toivoin, ettei jalka kramppaa, inhosin koko touhua ja silti nautin tekemisestä. 

15 kilometrin normaalimatkaan mahtuu kaikenlaista. Hiihto kulki kaksi ensimmäistä kierrosta sen verran, että sen tunnisti kilvanhiihtämiseksi, kolme viimeistä tultiin sitten sen verran kun voimavaroja oli. Ammuin 1+1+0+3, (makuu-pysty-makuu-pysty) ja viimeistä ammuntaa lukuunottamatta olen oikein tyytyväinen. Viimeisessä ammunnassa piti odottaa tuulenpuuskan tyyntymistä ja väsyneet jalkani alkoivat täristä.

Reissu oli rankka, mutta sen arvoinen. Lisäksi se opetti paljon: 15 kilometriä on pitkä matka, ja ennen sitä pitää syödä vieläkin tuhdimpi aamupala. Pystyä pitää ampua harjoituksissa enemmän tuulessa ja tärisevillä jaloilla. Ampumapaikkatoiminnasta saisi helposti vielä pari sekuntia pois.

Ja mikä tärkeintä: olen oikealla tiellä. Kehitys on harvoin nopeaa, mutta sitä tapahtuu. Tämä päivä vahvisti sitä tietoa, että olen edelleen itse tallaamallani polulla, jota olen kulkenut jo monta kertaa ja joka vie montusta pois.

"En tiedä, mitä hyvinvointi on, mutta tiedän, mitä se ei ole." -Tuntematon

Tänään urheilu oli tosi perseestä, ja ihan parasta.