Urheilu olisi kusipää persoona

Minusta on hauskaa aina silloin tällöin miettiä urheilua persoonana. Se alkoi, kun joku joskus vuosia sitten kysyi, onko minulla poikaystävää, ja minä vastasin: “Minä olen aika naimisissa tuon urheilun kanssa, se saattaisi tulla mustasukkaiseksi, jos minulla olisi poikaystäväkin!”

Mutta mitä pitempään minä olen mietiskellyt urheilua persoonana, sitä selkeämmin minä olen huomannut, että oikeastaan urheilu ei olisikaan kauhean kiva tyyppi, ja urheilun ja urheilijan suhde on pahasti vinksallaan.

Urheilija ja urheilu ovat ikään kuin parisuhteessa, mutta se ei ole mikään tasapainoinen ja reilu suhde. Osapuolet ovat tunteneet toisensa parhaillaan lapsuudesta asti, ja yleensä teini-iässä suhde syvenee sen verran vakavaksi, että sitä voi jo kutsua seurusteluksi. Urheilussa on kuitenkin seurustelukumppanina vakava ongelma: urheilu on syvästi narsistinen kusipää.

Lapsuudessa urheilu toimii kuten narsistinen persoona voisi toimia: kehuu, kannustaa, riemuitsee ja rakastaa. Urheilu lupaa kivoja asioita ja koukuttaa. Mutta tämä lepertelyvaihe ei kestä ikuisesti: kun urheilu on varma, että olet koukussa, se alkaa vaatia sinulta asioita. Tämä on erittäin tärkeää ymmärtää: urheilu ei rakasta ehdottomasti, sillä on aina ehtoja rakkaudelleen. Se alkaa vaatia, että sinun pitää olla tietynlainen, että minä voin rakastaa sinua. Ja mitä tekee urheilija? On niin koukussa urheilun lupauksiin ja rakkauteen, että tekee kaikkensa ollakseen urheilun rakkauden arvoinen. Jopa masokistisesti pitää siitä mitä tekee.

On tärkeää miettiä, mitä urheilulta hakee: täytettä kuopalle itsetunnossa, vaiko tunnetta fyysisestä rajattomuudesta? Tässä kuvassa ei saavutettu kumpaakaan.

Urheilu vaatii aina vaan lisää: minä rakastan sinua, jos olet vielä parempi, vahvempi, nopeampi ja taitavampi. Urheilija tekee kaikkensa lunastaakseen nuo lupaukset, mutta jos epäonnistuu, saa karusti huomata, että urheilu ei katso päinkään. Kukaan ei taputa selkään maalissa, ketään ei kiinnosta. Urheilulla on muitakin tyttöjä, ja niitä se rakastaa, kun ne olivat parempia.

Silti se pitää koukussaan, ja siihen riittää pienetkin armopalat: juoru siitä, että joku olisi sanonut, että “Iitussa on paljon potentiaalia.” Tai se, kun joku valmentaja tervehtii takaisin. Yksittäinen paremmin mennyt treeni. Pikkuisen parantunut tulos vatsalihastestissä. Sen enempää urheilun ei tarvitse antaa, että saa urheilijan (minut) narkkarin lailla vonkumaan lisää.

Olenko tarpeeksi hyvä tänään?

Tällä minun sekavahkolla sepustuksella oli kaksi pointtia. Ensimmäinen niistä on se, ettei kannata sitoa ihmisarvoaan mitattavissa oleviin asioihin. Ei urheilutuloksiin, ei painoon, ei koulun arvosanoihin, ei pankkitilin saldoon, ei seuraajamäärään somessa tai mihinkään muuhunkaan. Ystäväni puhui tästä jo vuosia sitten, mutta minä en sisäistänyt asiaa.  Liian usein urheilijat kuvittelevat ihmisarvonsa riippuvan tuloksista: jos menestyy, on hyvä ja arvokas ihminen, ja jos ei menesty, on ihmisenäkin huono. Se ei ole todellakaan niin. Vika ei ole urheilijassa, vaan urheilussa. Se kusipää kun ei osaa rakastaa ehdottomasti ja arvostaa meitä sekä vahvuuksinemme että heikkouksinemme, eikä nää meissä hyvää ja kaunista riippumatta siitä, mistä päästä tuloslistaa nimi sattuu sillä kertaa löytymään. Urheilulta ei siis kannata moisia edes yrittää vaatia, kuten minä joskus teini-iässä kovasti yritin, vaan etsiä vahvistusta itsetunnolleen muilla keinoilla. 

Toinen pointti oli se, että se joka voittaa, menestyy tai tekee muuten vaan hienon suorituksen, ansaitsee kehunsa, huomionsa ja paikkansa valokeilassa. Voittaja vaan todennäköisesti tietää, että teki hienon suorituksen. Se urheilija, joka yritti parhaansa, antoi kaikkensa ja silti joutuu tuhertamaan itkua maalialueella epäonnistuttuaan ja petyttyään itseensä, ei välttämättä tiedä, että hänkin onnistui. Hän oli rohkeampi kuin moni muu, hän yritti. Hän oli sitkeämpi kuin moni muu, hän jaksoi maaliin saakka. Ja kuten valmentajani Asko tiesi, jokaisen urheilijan suorituksesta löytyy joku edes pienenpieni asia, minkä urheilija teki hirveän hienosti ja onnistui siinä. Asko löysi sen asian vaikka vasemman kyynärpään asennosta, jos oli tarvis. Kaikesta tästä huolimatta suosittelen kaikille urheiluun ja liikuntaan tutustumista. Ne pystyvät antamaan paljon, jos paljon vaativatkin. Fyysisellä hyvinvoinnilla on valtava merkitys sekä psyykelle että arkielämässä jaksamiselle. Toivon, että urheilu ja liikunta voisivat olla kaikille kivaa ja kannustavaa, sillä me kaikki pääsemme paljon pidemmälle kuin mököttämällä jokainen omassa nurkassamme.

Joten minä pyydän: olitpa sitten urheilussa (tai omassa jutussasi) hyvä tai huono, muista, että olet upea ihminen riippumatta tuloksista. Ja hyvä valmentaja, huoltaja, toimitsija, urheilija, ystävä, työkaveri tai satunnainen naamatuttu: taputa selkään sitä kaveria, jolla ei ollut niin hyvä päivä.