Olen liian kiltti

Haluan korostaa, että nämä ovat minun omia kokemuksiani. Voit itse päättää, mietinkö minä viisaita vai horisenko ihan hulluja.

“Muista olla kiltisti.”

“Olehan reippaana.”

Kuulostaako tutulta? Toitotettiinko sinullekin näitä lapsena? Minulle ainakin, ja sen verran usein, että kun äitini lähti sairaalaan synnyttämään pikkusiskoani, totesin vaan äitille: “Olehan reippaana.” Minä kun luulin, että niin on tapana sanoa, kun joku on lähdössä kotoa johonkin.

Minusta yllä mainitut eivät ole mitenkään pahoja kehotuksia, ne ovat ihan hyviä oppeja lapselle. Niissä on minun mielestäni vain yksi valtava ongelma: niissä ei mainita, kelle meidän pitäisi olla kiltti (Oman määritelmäni mukaan kohtelias, huomioonottavainen ja sopeutuvainen) tai ketä kohtaan reipas (ei kiukuttele, tottelee aikuisia ja leikkii sovussa)?

Minulla ei ole mitään tieteellisiä todisteita tälle, mutta minusta tuntuu, että seuraava väite on enemmän tyttöjen kuin poikien ongelma: meidän (tyttöjen) käsketään olla kilttejä, ottaa muut huomioon, ajatella muita ja ottaa vastuuta muiden hyvinvoinnista. Kukaan ei kuitenkaan muistuta, että meidän pitää olla kilttejä myös itsellemme, pitää huolta ja arvostaa myös itseämme. Muiden huomioonottaminen ja joustaminen ovat elintärkeitä taitoja, mutta eivät ne voi tapahtua kenenkään hyvinvoinnin kustannuksella, ainakaan pidemmän päälle.

Mielestäni pelottavaa on, että kaiken tämän muiden miellyttämisen voi oppia, vaikka sitä ei olisi koskaan varsinaisesti käsketty tai kehotettu. Minua on aina kannustettu olemaan (reippaan ja kiltin lisäksi) sellainen kuin olen, ajattelemaan asioita itse ja tarvittaessa kritisoimaan ja muuttamaan asioita, jos ne menevät epäoikeudenmukaisesti. Minä olen saanut esimerkkiä näistä asioista, ja siitä, että kiltti ei tarkoita muiden miellyttämistä liiaksi, ja silti minä jotenkin päädyin toteuttamaan kiltin stereotypiaa.

Kuvituskuva. Ei liity oikeastaan mihinkään.

Olen kärsinyt kiltteydestä koko ikäni. Uskokaa tai älkää, (ymmärrän hyvin myös teitä, jotka ette usko) minä olen liian kiltti. Minä mietin aivan liikaa, miten voisin helpottaa muiden elämää ja olla avuksi, minä otan ihan liikaa vastuuta muiden tunteista, vaikka järjellä ymmärränkin, että enhän minä voi niihin välttämättä millään tavalla vaikuttaa. Se on turhauttavaa, kun tietää toimivansa itseään kohtaan väärin, muttei osaa toimia muutenkaan.

Miten se näkyy? Minä en halua tuottaa ihmisille pettymyksiä. Minun on vaikea soittaa valmentajalle, jos treenit ovat menneet huonosti, koska en halua hänen pettyvän minuun. Jos joku pyytää apua isossa tai pienessä asiassa, minusta tuntuu elämää tärkeämmältä asialta auttaa. Minä en pyydä apua ja vaivaa muita, jos ei ole ihan pakon pakon pakko. Ja mikä tärkeintä, minulla on koko ajan ikään kuin tuntosarvet pystyssä, minä haistelen ilmapiiriä ja tarvittaessa taivun vaikka mille mutkalle, että minulle tärkeiden ihmisten olisi hyvä olla.

Ärsyttävintä tässä on se, että toiminta tulee suoraan selkärangasta. Jos minä olisin lukenut tämän juuri kirjoittamani tekstin vuosia sitten, en minä olisi tunnistanut itseäni, niin automaattista liika kiltteys on. Tai ainakin minä olisin jupissut itsekseni jotakin tyyliin “Tottakai läheisiään pitää ajatella ja heidän puolestaan tehdä mitä vain, daa.” 

Liian kilttinä minä otan vastuun toisen tunteista, ihan huomaamatta ikään kuin alistun palvelijan asemaan ja tulen riippuvaiseksi toisten mielipiteistä omasta itsestäni. Teen mitä vaan, että varmasti toisella olisi hyvä olla, rikon huomaamatta omia rajojani enkä kunnioita itseäni, kun muiden hyvinvointi tuntuu niin paljon tärkeämmältä. Sillä vaan on kova hinta, ahdistus.

Mikä sitten saa minut toimimaan niin, että pahimmillaan olen loputtoman ahdistunut oman toimintani vuoksi? Vaikka minä saankin itseni kuulostamaan ihan superempaattiselta enkeliltä, joka haluaa vain muille hyvää, on toimintani taustalla täysin itsekkäät syyt. Minua ajaa suuri tarve olla tarpeeksi hyvä, niin hyvä, että ihmiset varmasti pitävät minusta. Eivät hylkää minua ja auttavat minua silloin, kuin minulla on hätä. Estää itseäni joutumasta sellaisiin tilanteisiin, kuten esimerkiksi yläasteella. Että kaikki kääntävät minulle selkänsä.

Se on vain hirveän epäterve ajatusmalli, jossa on monta virhettä. Minä vastuutan itseni muiden hyvinvoinnista, ja annan kaiken vallan ja vastuun omasta arvostani ja hyvinvoinnistani muille. Se vaan ei toimi, sillä aivan niin kuin minä en oikeasti voi tietää, mikä olisi hyväksi minun läheisilleni, eivät hekään voi tietää, mitä minä oikeasti tarvitsisin. Joku voisi ajatella, että jos kaikki ajattelisivat ensin muita ja sitten vasta itseään, kaikki menisi hyvin ja maailma olisi parempi paikka. Ei. Muut eivät voi tietää, mitä toiset tarvitsevat, varsinkaan jos sitä ei edes uskalla vaivaamisen pelossa sanoa ääneen. Pidemmän päälle ainakin omalla kohdallani tämä käytösmalli johtaa ahdistukseen, kun omat tarpeeni ja haluni eivät täyty. 

Kuvituskuva tämäkin.

Tässä(kin) yhteydessä minun on sanottava, että urheilu on ihan mahtavaa. Kisapäivänä minä osaan ajatella itseäni ennen ketään muuta, onhan silloin kyse ainoastaan minusta ja minun suorituksestani. Minä sanon joskus aika suoraankin, miltä tuntuu ja mitä mietin, ja olen hyvin kiitollinen huoltojoukoilleni, jotka sallivat minulle omat itsekkäät hetkeni. Kilpakumppaneilleni haluan esittää pahoittelut, sillä kisasuorituksen aikana omassa kuplassani minua ei kiinnosta muiden olemassaolo ja sanavarastoni supistuu lähinnä kirosanoihin. Sori, ei mitään henkilökohtaista. Saa karjua takaisin, maalissa tai kesken matkan.

Liika kiltteys kuitenkin haittaa urheilua. Itse opin tämän(kin) kantapään kautta. Kun yrittää olla tavoitteellisen urheilijan lisäksi hirveän hyvä tyttöystävä, työntekijä, sisko, kummitäti, tytär, miniä ja vaikka mitä muuta ja olla aina saatavilla, kun joku pyytää jeesiä, apua, haluaa nähdä tai mitä tahansa mitä ikinä voikaan pyytää, sitä uupuu yllättävän äkkiä. Ei siitä tule mitään, ei urheilusta eikä mistään muustakaan. 

Minun hälytyskelloni alkoivat soida vasta siinä vaiheessa, kun minä en jaksanut enää urheilla. Jo kuukausia ennen sitä kivatkin asiat olivat alkaneet tuntua raskailta, kaikki päivät kiireiseltä suorittamiselta. Aamuisin minä luettelin itselleni asiat, jotka minun on tehtävä ennen kuin pääsen takaisin nukkumaan. Minä itkin paljon, varaston kätköissä kesken työpäivän ja iltaisin, kun minun olisi pitänyt nukkua, mutta kävin stressin takia ihan kierroksilla.

Minun mielestäni vika oli minussa. Kyllä kaikki muut jaksaa (eivät jaksa), ja pitäähän urheilijankin tehdä töitä. Vasta siinä vaiheessa, kun minä olin täysin kykenemätön mihinkään, minä ymmärsin, että jossakin meni nyt vikaan. Minä saatoin pillahtaa itkuun vaikka kesken ruuanlaiton, kun olin yksinkertaisesti niin loppu, etten jaksanutkaan pilkkoa salaattia. Se oli pelottavaa, kun tiesin kuitenkin olevani fyysisesti täysin kykenevä siihen. Kädet eivät vaan enää totelleet.

Siinä ei oikein treenit enää kulje, ja on pakko soittaa valmentajalle, vaikka pelottaa, että tuottaa pettymyksen, ja taas saa huomata, että ihminen se on valmentajakin eikä sen elämä kaadu, vaikka minä epäonnistuisin.

Niinpä minä huilasin joulukuun melkein kokonaan. Se tuntui ikuisuudelta ja oli psyykkisesti aika rankkaa, kun koko ajan takaraivossa kuitenkin oli tunne siitä, että treenata pitäisi, jos mielii menestyä. Minä kävin pari kertaa viikossa kokeilemassa suksia, ja jouluun asti tulin aika äkkiä pois. Välillä jo mietin, miten ihmeessä minulla on joskus ollut motivaatio tehdä tätä joka päivä?

Joulu antoi minulle ihmeellisiä voimia. Kun joulun jälkeen lähdin hiihtämään, pitkä lenkki metsän uumenissa tuntui autuaalliselta. Jostain syvältä, sekä lihaksista että korvien välistä huokui rauha ja tieto siitä, että tämä on todella minun juttuni. Kaikki on vähän paremmin, kun on sukset jalassa.

Kaikki on vähän paremmin, kun on sukset jalassa.

Vaikka selvisinkin uupumuksesta hyvin lyhyellä levolla, minun on oltava hyvin tarkkana. Minun on opittava olemaan paljon vähemmän kiltti muille, ja paljon kiltimpi itselleni. Otettava vastuu itsestäni ja annettava muille vastuu itsestään. Pidettävä huoli omista rajoistani. Tai kuten sen itselleni tiivistin, kasvaa aikuiseksi.

Toivon, että jokainen meistä osaisi arvostaa itseään niin paljon, että osaisi pitää huolta omista rajoistaan. Kliseistä, mutta kuten lentokoneissa niin elämässäkin, meidän tulee laittaa happinaamari ensin itselle, ennen kuin voimme auttaa muita.